2.7. Aimo Vainio toivottaa onnea liiton uudelle puheenjohtajalle Topiantti Äikkäälle.

 

Mitä Mikkelin tekojäähanke kertoo jääpallon haasteista?

Suomen jääpalloliitto sai kevään korvalla uuden puheenjohtajan. Oli jo aikakin, voisi sanoa. Kaikille organisaatioille tärkeä uudistuminen on liitossa viime vuosina jäänyt hieman vähälle. Ja kaikki varmaan yhtä mieltä ovat siitä, että uusia ideoita tarvitaan. Kun Topiantti Äikäs on viime talvena osoittanut sekä saavansa aikaan että vielä tärkeämpää, hallitsevansa johtajalle tuiki tärkeän suurten linjojen visioimisen ja suunnan näyttämisen, vaikuttaa että liitto sai hyvän puheenjohtajan. Teothan sen sitten näyttävät vasta.

Tiukan haasteen edessä Äikäs on. Koko jääpalloväki on saatava sitoutumaan johtajan näkemyksen taakse. Toisen tärkeän haasteen Äikäs mainitsi liiton vieraskirjan terveisissään: ”voimia seuratyön parissa”, hän sanoi. Voimia myös puheenjohtajalle, toivon.

 

Selkärankana seuratyö

Seuratyö tosiaan on jääpallonkin selkäranka. Ja voimia siihen tarvitaan, varsinkin Mikkelissä ja Kemissä, Varkaudessakin. Kaverikseen seuratyö kuitenkin vaatii koko jääpalloväen, seurojen, liiton ja lajia kohtaan sympatiaa tuntevien summana syntyvän painoarvon tuen. Mikkelin kamppailu tekojäästä kertoo mielestäni hyvin siitä, miten vahva ja itseensä uskova organisaatiokin on pulassa lajin vähäisestä painoarvosta johtuvan tuen puuttuessa.

Sillä jääpallon vähäisestä painoarvosta Mikkelissä on kyse. Tekojää on yksinkertaisesti varaa jättää rakentamatta. Kyse ei ole taloudesta, tekojää on naurettavan edullinen liikuntapaikka. Se maksaa murto-osan salibandyhallista, jalkapallohallista, jäähallista, uimahallista. Hyvinvointiyhteiskunnassa on oletusarvo, että urheilua voi harrastaa kohtuullisiksi katsotuissa puitteissa. Ja näinhän Suomessa asia onkin, lajien painoarvon mukaan. Jääkiekko on hierarkian huipulla, siitä alaspäin ovat sitten muut lajit ja jääpallo hännänhuippuna.

 

Tekojään perusteet kunnossa

Asia on helppo todeta katsomalla seikkoja joilla tekojäätä perustellaan. Tekojää palvelee jääpalloseuran lisäksi suuria joukkoja yleisöluistelijoita sekä koululiikuntaa. Jo tämä perustelu riittää tekojään rakentamiseen, sillä esimerkiksi salibandyhalliin ei ole mahdollista saada sovussa yhtä aikaa yhtä paljon liikkujia kuin isolle tekojäälle. Jäähallista nyt puhumattakaan. Toinen perustelu on lajin harrastamiseen kohtuulliseksi katsotut puitteet. Vaikka lajilla olisi kymmeniä tuhansia harrastajia, kuten on esimerkiksi jalkapallolla, ei yhteen suorituspaikkaan mahdu määräänsä enempää harjoitus- tai pelivuoroja.

Lajin suosio ei ole peruste rakentaa urheilukenttää, vaan se on peruste mitoittaa kenttien määrä harrastajiin nähden oikeaksi. Kahdensadan jäsenen jääpalloseura käyttää kaikki tekojään vuorot. Mitä muita perusteita kentän rakentamiselle tarvitaan? Kaikki perusteet joilla näitä seikkoja yritetään kumota ovat välineitä joita käyttävät ne joiden mielestä jääpallokenttä voidaan jättää rakentamatta. Ja katsokaa, kenttää ei ole rakennettu!

Yleisöluistelua ja koululiikuntaa voi muuten käyttää perusteluna aivan miten paljon vain ilman että sillä on mitään merkitystä. Kumpikaan ryhmä ei ole järjestäytynyt, eikä pysty aiheuttamaan kunnalle painetta liikuntapaikkojen rakentamiseen. Vikinä yleisönosastojen palstoilla ei painetta luo.

 

Painoarvo vaikea määrittää

Jääpallon painoarvo suomalaisessa urheilukentässä on kovin vaikea määrittää. Kovin iso se ei voi olla, sillä laji ei ole kovin suosittua. Toisaalta lajilla on ystäviä piireissä, sillä pitkän historian ansiosta lajin kanssa joskus tekemisissä olleiden ihmisten määrä on suuri. Jonkinlaisesta arvostuksesta kertoo, että jääpallo saa kohtuullisen paljon julkisuutta kauden aikana.

Mutta julkisuus ei ole painoarvon mittari aivan niin paljon, kuin toivoisimme. Se toki lisää painoarvoa vähitellen. Ja varsinkin julkisuudesta sivuun jääminen olisi erittäin haitallista. Painoarvoa mitataan todella kun tunkeudutaan muiden lajien reviireille. Mikkelissähän jääpallosta voisi tulla suosittua jos puitteet olisivat kunnossa. Se olisi kaikkien muiden joukkuelajien tappio, joten niiden etu on pitää jääpallo pienenä. Tuskin muut lajit tietoisesti jääpallon tappiota ajavat, ainakaan kovin paljoa. Mutta ovat salaa tyytyväisiä, eivätkä ainakaan edistä. Sama asetelma näkyy kaikkien lajien välisissä suhteissa. Missä on aitoa yhteistyötä eri urheilulajien välillä?

Asetelma koskee myös Suomen jääpallohallisuunnitelmia. Mikkeli on Suomi pienoiskoossa. Halliakaan ei ole rakennettu, vaikka Edsbynin esimerkki osoittaa sen olevan edullinen. Verrattuna jäähalleihin tietenkin.

 

Suunta yhdessä ylöspäin!

Tästä suosta pitäisi sitten nousta, lajien välisen hierarkian pohjalta. Onnea matkaan uudelle puheenjohtajalle. Mutta onnea matkaan koko jääpalloväelle, sillä mahdollista nousu on. Työtä se vaatii, mutta ennenkaikkea uskoa. Ja yhtenäistä päättäväistä rintamaa muuta yhteiskuntaa kohtaan. Mikkelin hässäkässä on positiivistakin, se on yhdistänyt jääpalloväkeä paremmin kuin mikään miesten maailmanmestaruuden jälkeen. Ehkä pientä yhdistymistä ja yhteistyötä on muutenkin havaittavissa. Yksi esimerkki on Bandy-liigan yleisömäärät. Vaikka ne pienet ovatkin, on jääpallopelien katsojien suhde lajin harrastajien määrään hyvä. Salibandyllä on yli 35 000 lisenssipelaajaa, mutta liigan katsojamäärät vain 300-400 peli. Mitä lajista kertoo, että lajia harrastavat eivät käy katsomassa liigapelejä?

Kirjoitin tämän tekstin avatakseni hieman haastetta jonka edessä jääpallo on. Olisi mukavaa, jos Mikkelissä kysymys olisi niin yksinkertaisesta asiasta kuin rahasta. Mutta kun ei ole kyse rahasta vaan tahdosta mihin sitä käytetään. Ja tahtoa lisätä rahan käyttöä tekojäärataan voidaan lisätä antamalla päättäjille viesti siitä että olemme vaikutusvaltainen ja vakavasti otettava urheilulaji. Sama pätee kaikkiin muihinkin jääpalloa koskeviin päätöksiin ja siinä jokainen meistä on teoillaan puheenjohtajan tukena.

Hyvistä uutisista syntyy positiivinen kierre. Toivottavasti saamme hyvän uutisen vielä kesän aikana Mikkelistä. Tai mahdollisesti Oulun hallihankkeesta. Ei Oulusta vielä hallipäätöstä tule, mutta hyvä uutinen on jos hallisuunnitelma on uskottava. Jompikumpi päätös antaisi valtavan askeleen jääpallon uskottavuudelle ja lajille selkänojaa johon nojata.

Aimo Vainio

 

2.6.2008 Jääpallomedian Petteri Sihvonen, Janne Koponen, linjaa HIFK:n viime kauden peliä.

 

V

Kausi 2007–2008 päättyi HIFK:n osalta suureen pettymykseen. Edelliskaudella saavutettu hopea oli kaukainen muisto, kun Porin Narukerä tiputti joukkueen jatkosta. Syitä miksi joukkue tippui, eikä saavuttanut sille asetettua tavoitetta, eli kirkastaa edelliskauden hopea, on varmasti monia.

Tänä päivänä puhutaan varsin voimakkaasti joukkueiden eri pelitavoista. Pelitapa tai – tyyli on varsin vaikea käsite. Suomalaisesta jääpallosta löytyy muutama joukkue, jonka pelaamisesta voi löytää käsitteen pelityyli tai joukkueen identiteetti. Käytännössä suurin osa joukkueista joutuu pelaamaan hyvin sekalaista jääpalloa, koska pelaajien taitotaso on niin heikko etteivät he ole kykeneviä tekemään omasta pelaamisesta tapaa tai tyyliä. Viimevuoden HIFK ei ollut sellainen joukkue!

HIFK:n pelitapa on aina ollut erittäin fyysinen ja luisteleva. Joukkue päästää vähän maaleja ja voittaa otteluita suhteellisen pieni numeroisesti. Viime kauden joukkue oli erittäin luisteleva ja taitava joukkue, jolla oli erinomaiset edellytykset kehittyä hyväksi pallonhallintajoukkueeksi.

 

Miksi pallon hallinta ei onnistunut?

Joukkue muodostuu aina yksilöistä. Hyvän joukkueen täytyy ajatella aina samalla tavalla yhteisestä asiasta. Joukkueen eri yksilöiden on osattava mukauttaa omat henkilökohtaiset ajatukset joukkueen yhteisen tavoitteen ja pelisuunnitelman käyttöön.

Valmentaja yleensä esittää tämän yhteisen suunnitelman, mutta sen toteuttamiseen tarvitaan aina kaikki kentällä olevat pelaajat. Hyväkin suunnitelma menee pilalle jos joku sen toteuttajaksi kaavailtu pelaaja vastustaa sitä tai ei halua toteuttaa sitä.

Viime kauden joukkue ei minusta koskaan löytänyt täydellisesti sitä yhteispeliä, jonka sen taidot olisivat edellyttäneet. Mikä sen sitten esti? Sitä en tiedä, ehkä pelaajien kokemattomuus, ehkä joidenkin pelaajien haluttomuus?

 

Vaaran merkit, viisi miestä linjassa!

Kausi lähti positiivisesti liikkeelle. Ruotsin maailman cupissa oli hyviä pelejä, joiden annettiin odottaa hyvää lopputulosta. Bandyliigan pelit menivät hyvin, tosin koko joukkueen yhteispeli ei meitä katsomossa olleita jostain kumman syystä vakuuttanut. Ensimmäinen kotitappio tuli tulevalle mestarille OLS:lle, joka ei todellakaan esittänyt hyvää kokojoukkueen jääpalloa. Oululaiset osasivat iskeä HIFK heikkoihin kohtiin ja veivät ansaitut pisteet kotiin. HIFK:n todellinen ongelma oli koko kauden alhaalla maannut puolustuslinja, jossa parhaimmillaan oli viisi miestä linjassa.

Lopullinen kuolonisku tuli kotipelissä Torniota vastaan, jossa ratkaistiin runkosarjan voitto. Tornio käytännössä murskasi HIFK:n vaikka lopputulos oli 3-4.

Tässä pelissä ja sen jälkeisissä otteluissa oli havaittavissa umpikuja johon joukkue ajautui tuon tappion jälkeen. Usko omaan pelaamiseen katosi. Lopullinen niitti, tappio Narukerälle oli enää kosmetiikkaa, koska käytännössä kausi oli päättynyt tuohon Tornion tappioon ja siitä seuranneeseen epäuskoon omaa peliä kohtaan.

 

Joukkue voitti pelitavan

Suomen mestaruuden voitti OLS, joka pelasi huonompaa kokojoukkueen peliä kuin Tornio. Tornio on kehittänyt suomen ja koko lajin parissa varsin omalaatuisen ja erittäin rohkean pelaamisen tyylin. Sitä ei voi kuin ihailla. Se eliminoi vastustajan vastaiskut jo oman hyökkäyksen aikana. Puhumattakaan siitä jos vastustaja aloittaa omat hyökkäykset hitaasti! Sitä vastaan pärjää ainoastaan äärimmäisen taitavia yksilöitä omaava joukkue, joka osaa ylittää tuon Tornion hyökkäyksen aikana aloittaman vastaiskujen eliminoinnin.

Finaali oli selkeästi kahden suomen parhaan joukkueen näytös, joka oli hyvää jääpalloviihdettä. Tornio oli lopulta finaalissa liian paljon joukkue, jotta se olisi sen voittanut vaikka ”vadu” tekikin näljämaalia.

 

V niin kuin verikosto

Kausi 2008 – 2009 lähestyy ja joukkueet aloittavat siihen valmistautumisen tahoillaan. Uusi bandyliigan sarjajärjestelmä on vahvistettu. Järjestelmä vaikuttaa pitkästä aikaa hyvältä päätökseltä lajia ajatellen. Talvella on tulossa enemmän pelejä, joissa voidaan oikeasti yrittää tulkita joukkueiden pelitapoja. Ne joukkueet jotka eivät siihen pysty pelaavat omaa ”tyynenmeren sarjaa”, jossa pelitavalla ja taktiikalla ei ole niin väliä.

HIFK uudistuu tulevaan kauteen taas jonkun verran, mutta reilu satsaus nuoriin ei ole huono päätös.

Uskon että nuoret esittävät nälkäisen halun päästä pelaamaan ja haluavat tarjota katsojille taistelevan HIFK:n joka janoaa revanssia pahasti pieleen mennen kauden jälkeen.

Janne Koponen

  1.2. Jääpalloliiton Oululainen hallituksen jäsen Topiantti Äikäs pohtii jääpallotuotetta ja jääpallon julkisuuskuvaa.

 

Tuote, media ja yleisö

– jääpallon kehittämisen reunaehdot?

Tällä kaudella jääpalloa koskevaa uutisointia on leimannut huolestuneisuus ja rakentava kriittisyys. On sinänsä hyvä, että jääpalloon kohdistuva median huomio on lisääntynyt. Tässä suhteessa voidaan arvioida, että SJPL:n tiedottamisvaliokunta on onnistunut tehtävässään. Jääpallo tarjoaa uutisaiheita, joihin sekä valtakunnallinen että alueellinen media on tarttunut.

Suomen Kuvalehdessä (2/2008) julkaistu artikkeli ”Uhanalainen” käsitteli lajiamme kriittisessä sävyssä. On hyvä, että SJPL:n sekä seurojen toimintaa arvioidaan lajin ulkopuolelta niin suhteessa loistokkaaseen menneisyyteen kuin tulevaisuudenkin näkökulmista.

Kuvalehden jutun loppupuolella oli haastateltu Jyväskylän yliopiston urheiluetiikan yliassistenttia Kalervo Ilmasta. Hänen kommenttinsa tulisi ottaa vakavasti. Lyhyesti sanottuna Ilmanen kiteyttää lajin kehittämisen kolmeen teemaan: 1) meillä on oltava onnistunut tuote; 2) meidän on saatava median huomio puolellemme; ja 3) meidän on saatava yleisöä seuraamaan jääpalloa.

Näitä näkökulmia on tarkasteltava jokaista erikseen kriittisesti ja analyyttisesti.

Jääpallo – onko tuote kunnossa? 

Tuote-näkökulmasta jääpallon lippulaiva on Bandyliiga. Sen osalta tuotteeksi on nähtävä yksittäiset joukkueet sekä seurojen järjestämät ottelutapahtumat. Bandyliigan joukkueet ovat kuitenkin varsin epätasaiset. Joukkueita on monta. (Toisaalta niin on jääkiekon SM-liigassa sekä jalkapallon Veikkausliigassakin.) Jääpallon kohdalla ensimmäinen kysymys kuuluu: ovatko kaikki joukkueet oikeutettuja Bandyliigapaikkaan? Ja jatkokysymys: millaisin kriteerein Bandyliigajoukkueita voidaan karsia?

Yksi mahdollisuus olisi tarkastella joukkueiden sekä urheilullista että taloudellista tulosta. Tämän kauden alku oli nolo: perinteikäs Veitsiluodon Vastus jättäytyi pois sarjasta pelaaja- ja rahapulan takia. Sitä, kumpi syy oli ensin, ei kannata enää spekuloida. Nyt jääpallon parissa toimivat tietysti toivovat, että kaudella 2008–09 Vastus olisi mukana. Entä miten tässä katsannossa tulisi suhtautua Veiterän nuoren joukkueen otteisiin? Seuran taustat ovat hyvällä mallilla – juniorityö on aktiivista ja taloudellisia tukijoita on omasta takaa, mutta pelillisesti Veiden kausi on ollut vaikea. Vielä: olisiko SJPL:lla oikeutta vaatia Bandyliigajoukkueelta tekojäätä? Silloin Mikkeli ja Kemi jäisivät pois liigasta. Toisaalta, saisiko tämä vaatimus (joka vaatisi ehdotonta yksimielisyyttä liiton päätöksenteossa) vauhtia paikallisiin tekojäähankkeisiin Mikkelissä, Kemissä ja kenties muuallakin (Imatralla, Torniossa jne.)? Ken elää, hän näkee.

Toinen tuote-kysymys liittyy ottelutapahtumaan. Pelaajia, tapahtumaa ja jääpalloilmiötä on lähennettävä yleisöön. Otteluita järjestävien tahojen tulisi löytää tapahtumaan elementtejä, jotka toisivat uutta yleisöä jääpallo-otteluun. On kyse myös siitä, millaisissa olosuhteissa tapahtumia järjestetään. Tässä suhteessa paikalliset jääpallotoimijat ovat avainasemassa. Heille on toivotettava voimia omien tavoitteiden läpiviemiseksi julkishallinnon rattaisiin. Toimijoiden on otettava aktiivinen ote kuntapäättäjien suuntaan.

Oulun esimerkki tuote-näkökulmasta on kuvaava: pelillisesti tuote on kunnossa, mutta ottelutapahtuman kehittämiseksi vaaditaan muutakin kuin uutta ”settiä” väliaikamusiikkiin. Kenttäolosuhteilta vaaditaan nykyisin paljon: kun ennen vanhaan riitti termarista nautittu kuuma mustaherukkamehu, niin nyky-yleisö vaatii elämyksiä, jotka rakentuvat olosuhteiden ja yleisöpalvelutilojen varaan.

Mediahuomiota shokkihoidoksi?

Pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta median huomion saavuttaminen on vielä suhteellisen helppoa. Paikallinen ja alueellinen media on kiinnostunut uusista avauksista ja jääpallon ympärillä tapahtuvista uudistuksista. Voidaan sanoa, että median huomion saamiseksi ei tarvita ihmetemppuja. Asiallinen ja kiinnostava informaatio riittää. Media on yleensä kiinnostunut ääripäistä, rinnastuksista, voitoista ja tappioista ja – erityisesti lasten ja nuorten liikuntakulttuurin kehittämispyrkimyksistä. 

Jokaisella seuralla tulisikin olla tiedotusvastaava tai muu toimijajoukko, jonka vastuulla olisi asiallisen, säännöllisen ja uuden tiedon tuottaminen median käyttöön. Ymmärrän hyvin, että kaikki jääpalloseurat toimivat vapaaehtoisvoimin, ja resurssit ovat vähäiset. Mutta toisaalta, mikä estäisi seuroja ottamaan mukaan sellaisia uusia toimijoita, joilta tällainen työ käy helpommin? Usein kyse on myös siitä, ”kuka” pääsee mediassa läpi – ei niinkään se, ”miten” asia hoidetaan.

SLU:n nettisivuilta saa hyviä neuvoja mediasuhteiden kehittämiseksi. Pienellä vaivalla voi jokainen seura tuottaa omaan käyttöönsä mediakalenterin ja -rekisterin oman viestintänsä jäntevöittämiseksi. Omasta (lyhyestä) kokemuksesta sanoisin, että median huomion saamiseksi aktiivinen työ palkitaan tässäkin suhteessa.

Yleisön määritelmä: ei vain väkeä lauteilla

Yleinen jääpalloväen valitusvirsi on, että katsomossa ”ei ole riittävästi” yleisöä. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan niin, että totuus jääpalloyleisöstä ei löydy vain Bandyliigan ottelutapahtumasta. Yleisöksi tulisi nähdä pienen mutta aktiivisen bandyväen lisäksi kaikki mahdolliset tahot, jotka ovat jossain suhteessa jääpalloon. 

Itse laskisin tähän yleisöryhmään kuuluvaksi nykyiset ja entiset junioripelaajat ja heidän vanhempansa, lajia tukevien yritysten edustajat (ja työntekijät), takavuosina jääpalloa eri sarjatasoilla pelanneet pelaajat jne. Oulu toimii tässäkin esimerkkinäni: kahden Bandyliigajoukkeen kaupungissa näin määriteltyä yleisöä on varmasti enemmän kuin 50 henkilöä. Jo yksin aktivoitunut juniorityö OLS:ssa tuo jääpallokatsomoon satakunta uutta silmäparia. 

Lisäksi lajin parissa toimijoiden on ymmärrettävä, että jääpalloyleisö ei seuraa lajia vain Bandyliigapelien kautta. Kaikki nettikeskustelut, palautesivujen porinat jne. ovat asioita, joita yleisöksi määritellyt tahot seuraavat. Seuratoimijat – ja osin myös aktiivisimmat keskustelupalstojen ”keskustelijat” – ovat lajin kannalta ns. maineen suurlähettiläitä, joiden sanomiset välittävät mielikuvaa lajistamme. Ei siis ole aivan sama, mitä nimettöminä käytävissä nettikeskusteluissa päästellään menemään. 

HIFK-Bandy on tuonut tälle kaudelle erittäin piristävän uutuuden: bandy-blogin, jossa joukkueen kuulumisia ja tapahtumia on pystynyt seuraamaan miltei reaaliaikaisesti. Tämä osoittaa ennakkoluulotonta asennetta netin hyödyntämisessä. Tätä kautta HIFK on varmasti saanut myös uutta yleisöä, joka ei välttämättä näy liigaotteluiden lauteilla, mutta jolla sydän sykkii HIFK:lle. 

Sen sijaan keskustelu, jota esim. SJPL:n Vieraskirja-sivustolla käydään, on osin osoitusta huonosta mausta ja ei nähdäkseni paranna lajimme mielikuvaa esim. taloudellisten tukijoiden silmissä. Ilmeisesti ihmisluontoon kuuluu tarve purkautua jollain tavalla. 

Kehitysohjelma: liiton vai seurojen asia? 

SJPL on hiljalleen toipunut 2001 MM-kisojen katastrofista. Nyt on aika suunnata katse eteenpäin. Vaikka taloudelliset realiteetit määräävät edelleen toiminnan kehittämistä, ei rahan puute saa olla esteenä hyvien käytäntöjen jakamiseksi eteenpäin. Jääpalloperheen on yhdessä huolehdittava lajin tulevaisuudesta. On luonnollista, että seurojen välillä on myös kilpailua: esimerkiksi hyvistä pelaajista kilvoitellaan sopimusneuvotteluissa. 

Lajin kehittämisen kannalta tulisi kuitenkin muistaa, että kovin kilpailuasetelma syntyy vasta siitä hetkestä kun erotuomari viheltää pelin käyntiin – niin Bandyliigassa kuin pienten E-junnujenkin pelissä. Muuten näkisin lajin kannalta parhaana sen, että seura-aktiivit voisivat yhteistuumin löytää keinoja esimerkiksi edellä olleisiin jääpallotuotetta, median huomiota sekä yleisönäkökulmaa koskeviin kysymyksiin.

Eräissä puheenvuoroissa on kauden aikana esitetty, että jääpalloväki tulisi kutsua kokoon (esim. Jyväskylään) keskustelemaan ja työstämään uusia näkökulmia lajin kehittämiseksi. Tunnustaudun kannattamaan tätä ehdotusta. On sekä liiton että seurojen etu, että lajin kehittäminen nähdään yhteistoimintana, jossa sekä otetaan mallia hyvistä kokemuksista että kuunnellaan ennakkoluulottomasti uusia ideoita.

 

Topiantti Äikäs

Kirjoittaja on SJPL:n hallituksen jäsen Oulusta (topiantti.aikas@oulu.fi, 050 536 2646)

 

 21.1. Oulun Luistinseuran kuntovalmentajan Niilo Kemppen ajatuksia jääpalloilijoiden kunnosta.

Ovatko jääpalloilijat urheilijoita?

Jos otsikkoasiaa olisi kysytty allekirjoittaneelta silloin kun itse juoksin ja tavoittelin urheilijana maailman kärkeä, niin vastaus olisi ollut EI. Siihen aikaan en pitänyt minkään joukkuelajien pelaajia ”oikeina” urheilijoina. Silloin elettiin yleisurheilun kulta-aikoja Väätäisineen, Vireineen, Vasaloineen, ym… Meidän tosi urheilijoiden mielestä joukkuelajien urheilijat harjoittelivat liian vähän ollakseen tosi urheilijoita. Kerta päivässä ja ei aina edes joka päivä. Silloin sellaisella harjoittelulla kestävyysjuoksussa ei olisi saavuttanut edes piiritason mitaleita, saati sitten kilpaillut SM –tasolla. Asia varmasti olikin niin jos katsotaan silloista joukkueurheilun menestystä. Tänä päivänä jääkiekko kampailee joka kerta kirkkaimmista arvokisamitaleista, jalkapallo on mennyt eteenpäin, naisjalkapalloilijat olivat EM –mitalipeleissä, miesten lentopallo pelaa maailman liikaa, jne…ja olen täysin vakuuttunut, että nämä joukkuelajien urheilijat myös harjoittelevat kuin tosi urheilijat

Miten oli jääpallo silloin ennen? Ainakin yleisöä kävi peleissä enemmän mutta se ainoa maailman mestaruus voitettiin pari vuotta sitten ja tänä päivänä suomalaisia jääpalloilijoita pelaa Ruotsin ja Venäjän sarjoissa iso määrä.

Suomessa katsojien olosuhteet ja kamppailu muitten isojen joukkuelajien kanssa vievät varmasti jääpallonharrastajia ja katsojia. Vaikka jääpallossa on saavutettu parhaat menestykset lähiaikoina ja huipun taso on noussut, niin uskallan kuitenkin väittää, että jääpallo Suomessa on mennyt noista kulta-ajoista hieman alaspäin – tosin niin on mennyt myös yleisurheilukin, ehkä kuitenkin muista syistä. Onneksi Suomen bandyliigasta löytyy edelleen nuoria, nälkäisiä huippupelurin alkuja mutta Suomen jääpallon harmiksi parhaat lähtevät liian nopeasti muualle pelaamaan.

…mutta itse aiheeseen, harjoitellaanko tämän päivän suomalaisessa jääpallossa tarpeeksi? Mielestäni ei, joukossa on pelaajia jotka ovat riittävän hyviä mahtuakseen joukkueeseen vähemmälläkin harjoittelulla ja jotka kamppailevat joukkueeseen pääsystä näiden vähemmän lahjakkaiden pelaajien kanssa mutta jotka harjoittelevat enemmän. Saadaksemme lajin tasoa nousemaan, on joukkueiden paneuduttava valmennuksen vaatimustason nostamiseen ja laittamalla myös nämä lahjakkaammat pelaajat harjoittelemaan. Valmennus on se asia jolla lajin tasoa nostetaan. Tämä kyllä onnistuisi nykyiselläkin amatööripohjalla eikä kenenkään pelaajan tarvitsi tehdä mahdottomia uhrauksia, riittää kun harjoittelee edes joka päivä kerran eli vanhan piiritason kestävyysjuoksijan verran.

OLS:n edustusjoukkueessa tähän asiaan on paneuduttu enemmän ja vaatimustaso harjoittelun suhteen on kaikille sama, myös näille lahjakkaille pelaajille. Vieläkään se ei ole riittävällä tasolla mutta hyvään suuntaan ollaan menossa. Vanha totuus tässäkin asiassa varmasti pitää paikkansa; Niin pelaat kuin harjoittelet eli jos harjoittelet kovaa niin pelaat myös kovaa. Jos löysäilet harjoittelussa niin miten osaat pelata kovaa? Tätä ajattelutapaa viedään joukkueessa eteenpäin ja siihen uskotaan. Suurista pelaajamuutoksista huolimatta OLS pelaa edelleen yleisöä viihdyttävää jääpalloa ja harjoittelee siten, että fyysisessä huippukunnossa ollaan kun play-off –pelit alkavat helmi-maaliskuun vaihteessa.

… ja lopuksi vastaus kysymykseen; osa on ja osa ei !

Kuntopiiskuri Niilo Kemppe

Kirjoittaja on maratonjuoksun Suomen mestari ja EM -kisaedustaja 1982. Lisäksi 9 SM –mitalia erimatkoilta radalta ja maastojuoksuista 70- ja 80 luvuilla. Hän on toiminut OLS:n jääpallojoukkueen kuntovalmentajana viimeiset 3 kautta. Oheinen kirjoitus julkaistiin viime vuoden OLS:n jääpallon kausiohjelmassa.

 

 

9.1. Janne Koposen HIFK-bandy -lehdessä julkaistu kolumni jääpallon juniorityöstä Helsingissä:

YYA-sopimus vuonna 2007 Juniorityön säilyttämiseksi Helsingissä

HIFK:ta on syytetty usein, osin aiheestakin, että sillä ei ole omia junnuja. Tosiasia on, että suomalainen jääpallo tarvitsee HIFK:ta niin edustusjoukkueissa, kuin myös junnujoukkueissa. Suomen mestaruus ilman, että on voittanut HIFK:ta, ei ole suomen mestaruus.

Helsingissä on huutava pula ison jään ajasta ja pelaajista. Lisäksi puuttuu vetäjiä, huoltajia ja kaikkia muitakin lajin parissa työskenteleviä ihmisiä. Tämä ei ole pelkästään Helsingin ongelma. Ongelma on valtakunnallinen niin jääpallolla kuin monella muulla palloilulajilla myös.

Yhteistyö ja avunanto

Tämä ongelma on tiedostettu kauan aikaa sitten, mutta lopultakin kaksi seuraa on saanut sovittua historiallisen yhteistyösopimuksen. Tarkoituksena on taata ja säilyttää hieno laji nimeltä jääpallo Helsingissä.

HIFK ja Vesta ovat tehneet junioreita koskevan yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Sopimuksella pyritään takaamaan junioreille mahdollisuus pelata jääpalloa. Ja jatkaa pelaamista taitojen niin edellyttäessä aina bandyliigaan asti. Sopimuksella on tarkoitus mahdollistaa junioreiden pelaaminen joko Vestan tai HIFK:n väreissä. Tämä asia riippuu täysin harrastajien määrästä. Mikäli junioreita on niin paljon, että tarvitaan kaksi joukkuetta, niin toinen pelaa HIFK:n nimellä ja toinen Vestan. Sopimus ei myöskään pois sulje sitä mahdollisuutta, että Vesta voisi olla bandyliigassa.

Tarkoitus ei ole myöskään, että 40 vuotta Vestaa kannattanut ihminen, alkaisi kannattaa HIFK:ta, tai toisinpäin. Sopimuksen ovat tehneet lajista aidosti välittävät ihmiset. Tässä kohtaa ei ole ollut merkitystä sillä, mikä on paidan väri, vaan sillä mikä on sydämen väri ja se on ollut kaikilla sopimuksen tekemiseen osallistuneilla oranssi.

Tällä hetkellä yhteistyösopimus on mennyt pikkuhiljaa eteenpäin ja pian alkaa ensimmäisiä junioreita nousta bandyliigaan. Toisinkin päin yhteistyötä on. HIFK:n Bandy-liigajoukkueen pelaajista Kristian Skaffari, Erik Hörhammer ja Pete Pättiniemi pelaavat myös Vestan A-junioreissa. Sopimuksen ansiosta suomalainen jääpallo on saanut pidettyä muutaman kymmenen pelaajaa lajin parissa pitempään. Jokainen pelaaja on lajin kannalta voitto!

Aika näyttää mitä tuleman pitää

Tämä kirjoitettu sopimus on kuitenkin pala paperia. Paperilla ei ole mitään merkitystä jos sille ei löydy toteuttajia. Tulevat vuodet näyttävät onko kirjoitetulla sopimuksella muuta merkitystä kuin symbolinen ja jääkö sen vaikutus lopulta vain ajatuksen asteelle.

Jääpallon on saatava lajin parin tekijöitä. Ei ole väliä mitä ihminen haluaa tehdä. Kaikille löytyy varmasti rooli. Jääpallo tarvitsee uusia harrastajia.

Lajin on keksittävä keino miten se saa aikaan merkittävän harrastajamäärän kasvun. Tähän täytyy löytyä vetoapua ja ohjausta jääpalloliiton suunnalta. Jääpalloliiton on pystyttävä nostamaan omaa rooliaan lajin kehittymisen ohjaajana ja suuntamerkkien näyttäjänä. Liiton on tulevaisuudessa pystyttävä tukemaan seuroja taloudellisesti, eikä toisinpäin. Jääpalloliiton on tehtävä seurojen kanssa YYA sopimus, jolla se sitoutuu tukemaan seuroja taloudellisesti ja seurat sitoutuvat liiton tulevaisuuden strategiaan.

Aika näyttää mitä tuleman pitää!

Janne Koponen

 

 

Aiempaan tapaan areena on vapaa. Kirjoitusintoiset ottakaa rohkeasti yhteyttä. Jääpallosta kirjoitetaan aivan liian vähän asiallisia kirjoituksia, joten aiheen ei tarvitse liittyä HIFK:oon mitenkään. HIFK:n suositut sivut ovat hyvä ja helppo kanava saada julkisuutta tärkeille asioille.

Omalla nimellä kirjoitettaessa lukijat ymmärtävät kenen asioita kirjoittaja kertoo. Kirjoittajan kannattaa myös mainita edustamansa yhteisö.

Todennäköisesti hirveää ruuhkaa ei tule, joten kynä käteen ja kirjoittamaan. Varmimmin saat juttusi läpi kirjoittamalla hyvällä äidinkielellä ja esittämällä perusteltuja mielipiteitä. Palstalla esiinnytään omalla nimellä. Kirjoitusintoiset voivat ottaa yhteyttä sähköpostilla: hifk.bandy(at)gmail.com

Uutisvinkkejä voi tietenkin kertoa toimitukselle myös.

Kolumnit 2006-2007

Jääpallosta eliittilaji: asetelmia ja kritiikkiä

Kuluneen talven aikana on jääpallokatsomoista kuulunut kaikenlaista parranpärinää. Oulun horisontista katsottuna laji näyttäytyy mielenkiintoisessa valossa. Kemerovossa pelatut MM-kisat eivät näkyneet mitenkään YLEn kanavilla. Sen sijaan otteluiden seuraaminen suorina lähetyksinä Internetistä helpotti jännitystä.

Finaalipäivän (4.2.) YLEn urheilun päälähetyksessä jääpallon MM-kisoja ei huomioitu lainkaan. Sen sijaan suomalainen penkkiurheiluja sai tuiki tärkeää informaatiota siitä, että käsipallon MM-kisojen pronssiottelussa Tanska voitti Ranskan numeroin 34–27.

”Lukeminen kannattaa aina”

Ulkopuolinen saattaa ajatella, että aika on ajanut jääpallon ohi. Lajista saadaan viittauksia lähinnä Jari Tervon romaanien sivuilta. Siellä jääpallo näyttäytyy 1940- ja 50-luvuilla harrastetuksi reippaaksi ulkoilmapeliksi. Arvatenkin pelaajilla on yllään villapaidat ja päässä lippalakit. Onneksi edes Tervon kirjat myyvät hyvin.

Vuonna 2004 saavutettua maailmanmestaruutta ei muista enää kukaan – tuskin sitä mediassa huomattiinkaan. Onko tuon saavutuksen tuoma mahdollinen noste jo mennyt? Vastaan: on ja ei.

Ulkokohtaisesti arvioituna nostetta ei tullutkaan. Vuodesta toiseen lajin ystävät ovat saaneet kärsiä esimerkiksi siitä, että bandyliigan finaalia ei ole televisioitu. Jännitys pelin seuraamisesta haihtuu teksti-tv:tä näppäillessä. Lajin ongelmana on huono julkisuuskuva – ei jääpallo sinänsä. Lajina jääpallo on kiinnostava, vauhdikas ja jännittävä talvinen joukkuepeli. Kentällä tapahtuu samaan aikaan monia asioita. Pelaajien henkilökohtaisia suorituksia sekä joukkueen taktisia kuvioita on mielenkiintoista seurata. Seurajoukkueiden juniorit pääsevät pian liigarytmiin ja heidän kehityksen seuraaminen luo lajille oman ulottuvuuden.

Jääpallossa itsessään ei ole mitään vialla, ongelma on lajin huono tunnettuus ja mahdollisuus seurata mediasta. Se on selvä, että jokainen joka tuntee rakkautta lajia kohtaan löytää tiensä jääpallokatsomoon. Maailmanmestaruuden tuoma noste on edelleen hyödynnettävissä: bandyliigassa pelaavat vuoden 2004 maailmamestarit ovat osoitus siitä, että kotimaisessa sarjassa on edelleen vetoa.

Jääpallo ja muu mediaurheilu

Jääpallon vertaaminen kansainvälisellä tasolla jääkiekkoon, jalka-, lento- ja koripalloon (tai vaikkapa rugbyyn) on turhaa. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että sellaisia joukkuelajeja, joilla on ”maailmanlaajuista merkitystä”, on suhteellisen vähän.

Entä meille tutut talviset yksilölajit? Yhdistetty, mäkihyppy ja ampumahiihto ovat myös marginaalisia lajeja. Jääpallo sijoittuu näiden kanssa samaan joukkoon. Esimerkiksi ampumahiihto on hyvin suosittua Keski-Euroopassa, mutta niin on jääpallokin – Ruotsissa ja Venäjällä. Yhdistetyn osalta lajin kiinnostavuus lienee vielä kapeampaa.

Jääpallosta on mahdollista tehdä eliittilaji: pelaajien, valmentajien sekä lajin julkisuuskuvasta vastaavien seura-aktiivien on löydettävä lajista sen syvimmät ominaisuudet. Niitä on tuotava väsymättä esille. On korostettava pelin vauhtia, taitavien yksilöiden suorituksia osana joukkuetta sekä jääpallon pelifilosofiaa. Peli-käsitykseltään jääpallo on lähempänä Kuningas Jalkapalloa kuin kiekkoa. (Kaukalopallosta ei edes kannata puhua tässä yhteydessä.)

Jääpallosta puuttuvat kokonaan väkivaltaiset tai aggressiiviset piirteet. Se sopii hyvin lajin markkinointiin. Toki pelissä tunteet välillä kuumenevat, mutta se kuuluu inhimillisenä osana kilpaurheiluun. Ja jääpallossa saa myös taklata – oikein.

Usein kuulee, että lajin ongelma on se, että lajia pelataan ulkona. Katsojat seisovat lumisateessa ja pakkasessa. Tämän voi kääntää eduksi: ulkoilu ja reipashenkisen talvilajin seuraaminen tekee myös katsojista yleisöeliittiä. Yhteiskunnassa on havaittavissa trendejä, jotka painottavat juuri näitä ulottuvuuksia. Ihmiset ovat hakeutumassa pikemminkin perinteiden kuin kovaäänisen ja -otteisen tunnelman pariin.

Tavoitteet selväksi!

Jatkuvasti globalisoituvassa ja pirstoutuvassa maailmassa paikalliset identiteetit ovat vahvistumassa. Tämä korostaa jääpallon merkitystä: joukkueet koostuvat pääasiassa ”oman kylän”, jopa kaupunginosan, pelaajista. Heidät tunnetaan henkilökohtaisesti ja heidän esimerkkinsä oman seuran junioripelaajille on tärkeä.

Vaikka jääpallosta ei koskaan tulisi liiketoiminnallisesti kannattavaa, voi seuraorganisaatioilla ja lajiliitolla olla muita tavoitteita. Yhteiskunnallisesti ajateltuna kaikki junioritoiminta on merkityksellistä: yhteistyössä julkisen sektorin sekä muiden joukkuelajien seuraorganisaatioiden kanssa junioritoiminnalla on mahdollisuus edistää kolmannen sektorin merkitystä yhteiskunnassamme. Lajin piirissä tapahtuva juniori- ja kasvatustoiminta on nostettava voimakkaammin esille. Urheilullinen menestys on palkkio nuorten aktiivisesta yhteishengestä, valmentajien ja pelaajien vanhempien vastuullisesta toiminnasta.

Entä valtakunnallinen mediapeitto? Niin tässä kuin muussakin pr- ja imagotyössä pätee sama sääntö: seurojen luottamushenkilöiden on pikemmin huolehdittava median kellokkaista kuin määkijöistä. Jääpalloliiton on yhdessä paikallisten seurojen kanssa pikaisesti laadittava omat julkisuusstrategiansa eikä vain odotettava yhteydenottoja FST5:n Sportmagasinet-ohjelmasta.

Visiosta strategiaan

Tällä palstalla on aiemminkin peräänkuulutettu lajille uutta ajattelua ja kritiikkiä esimerkiksi SJPL:a kohtaan. Lajin kehittämisen kannalta kritisointi on aiheellista, kun se on konstruktiivista, jotain uutta rakentavaa. Itse uskallan epäillä, ettärakentavan kritiikin kärki on suunnattava seuroille.

Seura-aktiivit tekevät parasta mahdollista työtä lajin eteen. Seurojen on kuitenkin pystyttävä uudistamaan toimintaansa. Näin vanhat ja kokeneet aktiivit saavat uutta virtaa pyyteettömälle työlleen, ja uudet toiminnan tavoitteet voivat tuoda seuroille uusia aktiiveja – ja uusia toimintatapoja tukevia ajatuksia. Mikäli seurat eivät pysty profiloimaan tai suuntaamaan toimintaansa tulevaisuusorientoituneelle kasvu-uralle, niin sekä kehittämistoiveet että toiveet uusista toimijoista lajin parissa ovat turhia.

Sekä SJPL:n että seurojen on pystyttävä kehittämään jääpalloa sekä kilpa- ja tulosurheilun että juniorityön näkökulmista. Jääpalloväki tarvitsee uudenlaisen kehittämisvision toiminnalleen, jotta yleisön kiinnostus lajia kohtaan lisääntyy, ja jotta jääpallo nähdään vetovoimaisena lasten ja nuorten liikuntaharrastuksena tulevaisuudessa. Vision lisäksi tarvitaan oikeat työkalut tavoitteeseen pääsemiseksi. Niitä voi kutsua kehittämisstrategiaksi.

Topiantti Äikäs (topiantti.aikas [ät] oulu.fi)
Kirjoittaja on lappeenrantalaislähtöinen yhteiskuntatutkija ja fil.tri, joka työskentelee erikoistutkijana Oulun yliopiston maantieteen laitoksessa.

Maajoukkueet Porvoossa, ykkönen vastaan kakkonen

Torstai iltana Suomen A- ja B-maajoukkueet pelasivat Porvoossa harjoitusottelun. Peliä oli mukava seurata kipakasta pakkasesta huolimatta, kentällä olivat Suomen parhaat pelaajat ja taidokkaita suorituksia ja vauhdikasta peliä nähtiinkin ajoittain.

Mielenkiintoa otteluun lisäsi B-joukkueen pelaajien tarkkailu. Kaikki pelaajat ovat toki kentältä tuttuja, mutta kun pelaamiseen pitää itsekin keskittyä välillä, taitojen ja varsinkin vastustajien taitojen seuraaminen jää.

Moni B-joukkueen pelaaja onnistuikin pelaamaan ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, heillä oli ehkä enemmän tahtoa näyttää. A-joukkue selvästi keskittyi harjoittelemaan kuvioitaan. B-joukkueella oli enemmän voitontahtoa.

Kolmas mielenkiintoinen piirre ottelun seuraamisessa oli ajatusten ja mielipiteiden vyöry, joka meidän pienen ja, myönnettäköön, hyvin HIFK valtaisen ryhmän valtasi.

Kalenteria kannattaisi lukea

Jääpalloliiton keskustelupalstalla päävalmentaja Sören Perssonin valintoja arvioidaan rajusti. Eilisen pelin aikana tulleiden ajatusten perustella arvostelu ei ole täysin perusteetonta.

Ensimmäinen pelin aikana herännyt kysymys menee kuitenkin liitolle. Pitkästä aikaa jääpalloilua aidosti edistävä B-maajoukkue kasattiin aivan väärään aikaan. Eilinen peli osoitti, että vakiintuneiden maajoukkuepelaajien takana on taitavia ja kehityskelpoisia pelaajia. Bandyliigassa pelaa noin parikymmentä alle 25-vuotiasta, jotka taidoiltaan eivät juuri erotu maajoukkueeseen valituista bandyliigassa pelaavista. Eikö kaikille olisi pitänyt antaa näyttöpaikka maajoukkuetta varten ennen kuin maajoukkue on jo koottu ja valmistautuu kisoihin? 

Nuoria vai vanhoja pelaajia?

Päävalmentaja tietenkin tekee päätöksensä omilla perusteillaan, hänen motiivejaan emme tiedä. Toisaalta meillä muilla on oikeus tehdä johtopäätöksiä hänen ratkaisuistaan.

Itse mietin linjaa, jolla hän on pelaajia valinnut. Onko tarkoitus ajaa nuoria pelaajia kansainvälisiin peleihin ja totuttaa heitä maajoukkueeseen vai koota parhaat pelaajat ja tavoitella menestystä? Tällä kertaa näyttää siltä, ettei kumpaakaan linjaa ole valittu.

Neljän nuoren ensikertalaisen pelaajien valinta joukkueeseen puoltaa nuorennusleikkausajatusta. Pekka Rintala olikin pirtein A-hyökkääjistä, muilla nuorilla ottelu meni harjoittelun puolelle.

Mutta miten kuvioon sitten kuuluu Tornion 37-vuotias Igor Zolotarev. Kykyjen puolesta hänen valinta voisikin olla perusteltu, ainakin parempi kuin joku valituista nuorista. Mutta jos joukkuetta nuorennetaan, ei sinne voi pitkän uran palkintoreissulle ottaa ketään. Kyllä kisaensikertalaisen pitää olettaa olevan maajoukkueen käytettävissä ainakin viisi vuotta.

Nuorennusleikkausta vastustaa myös Mikkelin miesten valinta joukkueeseen. Ottamatta kantaa pelaajien taitoihin, niin tekojään puuttumisesta Mikkelissä seuraa fakta, että heillä on tällä kaudella takanaan ainakin kolmekymmentä ison jään harjoitusta vähemmän kuin muilla Bandyliigapelaajilla. Ruotsissa ja Venäjällä pelaavista puhumattakaan. Jääharjoittelun puute on niin iso, ettei se voi olla vaikuttamatta pelisuorituksiin, jääkokemuksen puute näkyi jo Porvoosssa.

Itse olen sitä mieltä, että MM-kisoihin valitaan parhaat pelaajat ja nuoria totutetaan muualla. Esimerkiksi B-maajoukkueessa.
Jääpallossa nuori ja lupaava maajoukkueeseen totutettava pelaaja ei sitäpaitsi tarkoita alle parikymppistä junioria. Bandyliigaa muutaman vuoden hyvällä tasolla pelanneet ja uraa Ruotsissa hakevat jopa 25-vuotiaat pelaajat ovat niitä, joille maajoukkuevalinta antaa eniten, mutta joilla on myös annettavaa maajoukkueelle. Heillä on kymmenen vuoden maajoukkueura vielä edessä. Tällaisia pelaajia A-maajoukkueeseen ei valittu yhtään. B-joukkueessa heitä oli useita ja he pelasivat huomattavasti A-joukkueen nuoria paremmin. 

Viesti on epäselvä

Eipä nyt kuitenkaan olla liian ankaria. Antaa poikien ja miesten pelata ja näyttää mitä osaavat. Voihan olla, että he pärjäävätkin. Eikä missään tapauksessa ole pelaajan vika joutua valituksi.

Mutta pärjäämisestä tässä kirjoituksessa ei olekaan kyse. Kyse on niistä tavoista ja perusteista joilla päätöksiä tehdään. Maajoukkue on kuitenkin suomalaisen jääpallon lippulaiva ja sen tekemisiä seurataan tarkasti. Siksi sen ympärillä ei amatöörejä soisi näkevän.

Maajoukkueen johtaminen ja pelaajavalinnat sisältävät myös aina viestin. Tällä kertaa viesti on mielestäni epäselvä. Rakennetaanko tulevaisuuden joukkuetta, vai haetaanko menestystä parhailla pelaajilla? Kumpikin vaihtoehto sinänsä on perusteltu, mutta molempia ei voi toteuttaa yhtäaikaa.

Aimo Vainio
 

Saako jääpallossa taklata?

Alla muutamia kommentteja jääpalloliiton ja seurojen vieraskirjoista, joiden aiheena on ollut taklaaminen ja siitä aiheutuneet seuraukset.

”Tilanne oli kiikun kaikun oliko se tahallinen vai ei. Pitääkö se tilanne aina viedä loppuun saakka ja katsoa sitten miten siinä on käynyt”?

”Se meidän pelin tapaus ei ollut tahallinen vaan nuoren pelaajan vähän turha ja tyhmä otto ja jäähy”.

”Kyllä "taklaukset" kuuluvat jääpalloon, siit on hyötyy kaikille, pelaajat oppivat pitämään pään ylhäällä, ja se on viihdyttävää katsojille”.

”Taklaukset ovat erittäin vaarallisia jääpallossa. Toisen tarkoituksen mukainen vahingoittaminen ei suinkaan ole urheilun tarkoitus”.

”Ottelussa kolme päähän kohdistunutta taklausta - näistä ei yhtään jäähyä!!! Jäähyjä kuitenkin epäolennaisista seikoista”.

”Itse en nähnyt kuin kolme puhdasta ajoa eikä todellakaan ollut mitään päähän kohdistuvia taklauksia”.

Kuten keskustelusta voi huomata asiasta on monia erilaisia mielipiteitä. Osa tuomitsee, osa kiittelee ja osa puolustelee. Riippuu miten ja minkä värisin lasein tilannetta katsotaan.

Onko jääpallo fyysinen peli?

Jääpallo on muuttunut paljon sen pitkän historian aikana. Päähän on tullut lippalakin tilalle kypärä. Mailat ja muut henkilökohtaiset suojat ovat muutenkin kehittyneet huimasti. Pelaajien fyysinen kunto ja voima ovat täysin eritasolla kuin esimerkiksi kultaisilla 1950-60 luvuilla. Joukkueiden taktinen osaaminen on kehittynyt. Pelaajien taitotaso on parantunut parempien välineiden ja olosuhteiden ansiosta. Jääpalloon on tullut vuosien aikana pelaajien kehittyessä myös huomattavasti enemmän vauhtia ja kontaktia.

Urheilusta on tullut vuosien aikana selkeästi kilpaurheilua, jossa lopputuloksella on merkitystä. Jääpallossa voittamisen edellytys on, että päästät vähemmän maaleja kuin vastustaja ja teet vähintään yhden enemmän. Loogista!

Puolustamiseen on aina kuulunut tavalla tai toisella ”iholla olo”. Näin tulkiten voisin väittää, että jääpallo on aina ollut fyysinen peli, mutta se ei aina ole näkynyt niin selkeästi, kuin tänä päivänä.

Saako jääpallossa taklata?

Pallollinen ja puolustava pelaaja kohtaavat toisensa usein vastakkain. Toinen on luistelemassa maalille ja toinen on luistelemassa tätä vastaan. Väistämättä tästä seuraa tilanne jossa, pelaajat saattavat törmätä toisiinsa. Varsinkin jos kumpikaan ei väistä. Usein tilanne katsotaan puolustajan virheeksi. Suomessa on melko harvinaista, että tuomari katsoo tilanteen siten, että törmäyksen aiheuttaja on hyökkääjä. Tietysti hyökkääjällä on etu siinä, että hän yleensä tietää mitä aikoo tehdä, kun taas puolustaja yrittää arvioida tulevaa tilannetta.

Vauhti näissä kohtaamisissa on usein kova ja on suorastaan tyhmää vaatia pelaaja ottamaan pallo ”herrasmiesmäisesti” pois. Miten otetaan ”herrasmiesmäisesti” pallo pois? Kumartamalla?

Jääpallo on myös kamppailulaji, jossa vahvempi pelaaja ja joukkue voittaa. Tilanteessa missä puolustaja ottaa hyökkääjältä palloa pois ei ole mitään ”herrasmiesmäistä”. Jääpallo on miesten sarjassa miesten peli, jossa tilanteen voittaa vahvempi. Tilanne missä ei lyödä vastustajaa mailalla, eikä kädellä vaan ajetaan suoraan mies miestä vastaan ei ole mitään väärää, eikä kritisoitavaa. Tilanteen jälkeen usein se heikompi kaatuu ja häntä voi myös sattua ja mikä tietysti ikävintä hän voi loukkaantua. Se on asia mikä täytyy hyväksyä ja ottaa miehekkäästi vastaan! Itkemättä.

Taktiikkana turpaan

Mikäli joku uskoo, että jääpallossa jotain pelaajaa yritetään tahallisesti vahingoittaa on kyseisellä ihmisellä vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Jääpallo, vaikka se kilpaurheilua onkin, on vielä säilyttänyt itsellään urheiluhengen puhtaimmillaan. Tätä lajia ei raha ole pilannut.

Jos joku kokee ennen peliä uhkia on hänen tarkasteltava omaa ajatusmaailmaansa. Pelkääkö pelaaja fyysistä kipua? Sitä, että maitohapot lyövät reisissä ja mahdollisessa pallontavoittelu tilanteessa tulee mustelmia.

Mikäli näin on, niin vastustajan luoma kuva fyysisestä pelotteesta on onnistunut. Se on myös osa voittoon tarvittavaa taktiikkaa. Tämän mielikuvan ja todellisuuden välissä on vain taklauksen vastaanottavan ja katsojan oma mielikuvitus sekä kokemus siitä miten tilanteen näkee. 

Taklauksista puhuttaessa on myös syytä muistaa, että pallollinen pelaaja voi aina  valita taklataanko häntä vai ei. Pallon syötettyään pelaajaa ei saa taklata, eikä sääntöjenvastaista pallottoman taklaamista bandy-liigassa juuri tapahdu.

Mikäli jääpallokentillä jatkossa nähdään taklauksia, on syytä miettiä ensin, miksi pelaaja taklasi. Oliko kyseessä  puolustaja, joka yritti estää hyökkääjä pääsemästä maalinteko tilanteeseen vai oliko kyseessä vahingoittaminen? Jälkimmäiset tuomarit ottavat varmasti pois ja niistä tulee rangaistus. Se ei ole järkevää. Kyllä suurin osa taklauksista on ensimmäisiä.

” Tarkkaile vihollisiasi, sillä he näkevät ensimmäisinä vikasi”
Antisthenes

Janne Koponen
 

BANDYLIIGA JOUKKUEET 2006-2007 JA VÄHÄN TILASTOHISTORIAA

Suomen pääsarjassa pelanneista jääpallojoukkueista pidetään yllä maratontaulukkoa. Taulukossa näkyy joukkueiden pelaamat kaudet, ottelut, maalit ja pisteet. Tilasto on  nähtävillä Suomen Jääpalloliiton sivuilla, kun sen sieltä vain löytää.

Seuraavassa kyseistä taulukkoa apuna käyttäen hieman arvioita tulevasta, kun katsotaan historiaa taaksepäin.

Joukkueiden järjestys on otettu maratontaulukosta.

1. Oulun Luistinseura (OLS), 13 kultaa
   Pitkän historian aikana OLS on tehnyt keskimäärin 5,5 maali/peli ja päästänyt 3,2 maalia/peli, josta saavutuksena 1,35 pistettä/peli Joukkue on tarvinnut keskimäärin 70 ottelua saavuttaakseen mestaruuden.
2. Varkauden Pallo 35 (WP-35), 16 kultaa
   Pisimpään pääsarjatasolla ollut suomalainen jääpallojoukkue on tehnyt keskimäärin 4,6 maalia/peli ja päästänyt 3,4 maalia/peli. Pisteitä otteluista joukkue on kerännyt 1,25/peli. Mestaruuden se on saavuttanut pelattuaan 58 ottelua.
3. Helsingin IFK (HIFK), 14 kultaa
   Satakymmenvuotista juhlakauttaan viettävä seura on tehnyt keskimäärin 4,7 maalia/peli ja päästänyt 3,3 maalia/peli. Keskimääräinen ottelukohtainen pistesaalis on ollut 1,21/peli ja mestaruuden seura on saavuttanut pelattuaan 64 ottelua.
4. Veitsiluodon Vastus (Vastus), 4 kultaa
   Kultaisen 1970-luvun jälkeen uutta nousua tavoitteleva seura on tehnyt 4,2 maalia/peli ja päästänyt 4,1 maalia/peli. Otteluista on jäänyt saaliksi keskimäärin 1,05 pistettä/peli ja mestaruutta varten joukkue on joutunut taistelemaan 206 ottelua.
5. Oulun Palloseura (OPS), 7 kultaa
   Pisimpään pääsarjatasolla ollut oululainen jääpallojoukkue on tehnyt otteluissaan 3,8 maalia/peli ja päästänyt 4,1 maalia/peli. Enemmän tappioita on tarttunut reppuun vuosien saatossa, kuin voittoja ja pisteitäkin vain 0,95/peli. Mestaruuksia kuitenkin 7 ja niihin on tarvittu otteluita 124.
6. Lappeenrannan Veiterä (Veiterä), 4 kultaa
   Niukasti viime vuonna mitaleilta tippunut Veiterä on tehnyt 4,5 maalia/peli ja päästänyt 4,6 maalia/peli. Hieman enemmän voittanut joukkue on huonosta maalisuhteestaan huolimatta saanut 1,02 pistettä/peli ja mestaruuteen eteen se on uurastanut 176 ottelua.
7. Porvoon Akilles (Akilles), 2 kultaa
   Perinteikkään jääpallokaupungin joukkue on tehnyt 4,0 maali/peli ja päästänyt 5,0 maalia/peli. Pisteitä joukkue on kerännyt 0,91/peli, mutta mestaruuden eteen joukkue on raatanut 375 ottelua.
8. Helsingin Botnia (Botnia), 3 kultaa
   Helsingin toinen jääpallojoukkue, joka on tehnyt 4,8 maalia/peli ja päästänyt 4,2 maalia/peli. Keskimääräinen ottelukohtainen pistesaalis on ollut 1,06 ja mestaruuksien eteen on töitä tehty 181 ottelua.
9. Tornion Pallo Veikot (ToPV), 5 kultaa
   Viimevuosia suomalaista jääpallonäyttämöä hallinnut Tornio löytyy vasta sijalta 9. Joukkue on tehnyt keskimäärin eniten maaleja/peli 6,1 ja päästänyt 4,2 maalia/peli. Ottelukohtainen pistesaalis on myös hyvä 1,32. Mestaruuksien eteen joukkue on alkuvuosien menestymättömyyden vuoksi joutunut tekemään töitä 67 ottelun verran.
10. Porin Narukerä (Narukerä), 1 kulta
    Vahvaa juniorityötä tehnyt joukkue on tehnyt 5,3 maalia/peli ja päästänyt 4,3 maalia/peli. Pisteitä otteluista se on kerännyt 1,15 ja ainoaan mestaruuteen se on taistellut 348 ottelua.
11. Jyväskylänseudun Palloseura (JPS)
    Keskisuomen piristysruiske suomalaisessa jääpalloilussa on tehnyt 3,6 maalia/peli ja päästänyt 5,3 maalia/peli. Ottelukohtainen pistesaalis on ollut 0,69. Tivoli jatkaa mestaruuden tavoittelua takanaan 381 ottelua liigatasolla.
12. Mikkelin Kampparit (Kampparit)
    Aina hyvää ja näyttävää jääpalloa pelannut joukkue on tehnyt 3,2 maalia/peli ja päästänyt 5,3 maalia/peli. Hyvä ja näyttävä peli ei ole tuonut kuitenkaan kuin 0,66 pistettä/peli, eikä mestaruuksia tyylipisteilläkään ole saavutettu, vaikka otteluita on pelattu 331.

Kamppareiden edeltäjä Mikkelin Palloilijat on voittanut yhden mestaruuden.

Täysin vedenpitävää todistusaineistoa yllä oleva tilasto ei ole, mutta jotain siitä voi päätellä.

Viimevuosien hurjat maalimäärät tehtyjen ja päästettyjen osalla kertovat karua totuutta joukkueiden tämän hetkisistä tasoeroista. Historiaa tarkastelemalla maalimäärät ovat kuitenkin suhteellisen odotetuilla tasoilla ja lähellä toisiaan.

Lisäksi joukkueiden keräämät ottelukohtaiset pistesaaliit tasoittuvat yllättävästi, vaikka aina tuntuu, ettei osa joukkueista menetä pisteitä peleissä ollenkaan. Mestaruuteen tarvitaan kuitenkin aina yhden kauden aikana paljon hyviä onnistumisia. Toivotaan että tulevalla kaudella maalimäärät ja kerätyt pisteet lähentelevät jääpalloilun pitkää tilasto historiaa, niin meillä on edessä mielenkiintoinen kausi.

Janne Koponen
 

Mestaruus vai mestaus?

HIFK:n nimi asettaa aina sen pelipaitaa kantavalle pelaajalle oman vastuun ja näyttöpaikan. Joillekin se on positiivinen ja toisille negatiivinen asia. Seuran kilpeä rinnassaan kantava pelaaja tietää, että hän on aina suuremman huomion saava, kuin vastustajan pelaaja. HIFK:n nimi herättää tunteita pelaajissa, katsojissa ja kaikissa niissä ihmisissä jotka urheiluun jotenkin liittyvät. Historia on osoittanut että HIFK nimen alta on moni pelaaja noussut menestykseen, mutta myös monelle tuo kilpi on ollut liian raskas kantaa. Vaikka kuinka lujasti pelaaja olisi halunnut pelata ja menestyä HIFK:ssa, ei se aina ole riittänyt. Pelipaitaa on osattava kantaa HIFK nimen velvoittavalla ylpeydellä ja tehtävä omat suoritukset niin, että ne kestävät pitkän historian vertailun.

Joukkueessa uusia nimiä

Alkavalla bandyliiga kaudella 2006-2007 HIFK:n riveissä luistelee lukuisia pelimiehiä, jotka kaikki kelpaisivat menestymishaluiselle suomalaiselle jääpallojoukkueelle. Nimet Mutikainen, Laakkonen ovat suomalaisessa jääpalloilussa jo käsitteitä. Partanen ja Tujula ovat tulevia sellaisia. Käytännössä tavaramerkkejä!
Miksi nämä ja muutama muu pelaaja ovat valinneet tulevan kauden seuraksi HIFK:n? Palataan siihen vielä jossain vaiheessa kautta, mutta arvioidaan nyt tulevaa kautta ja joukkuetta.
Yksi asia on varmaa. He kaikki haluavat vielä menestyä. Mikä on parempi paikka ja mikä seura suomessa on profiloitunut katsojan mielessä menestymään enemmän kuin HIFK? Yksi suomalaisen urheiluhistorian menestyksekkäin seura!
Joukkueen uudella valmennusjohdolla on käsissään kokenut joukkue, jonka sisällä on myös nälkäisiä nuoria pelaajia, jotka haluavat haastaa nämä kokeneet pelimiehet.

Hyökkäys:
Söderström, Laine, Jalkanen, Hörhammer
Lueteltu kvartetti on ehdottomasti yksi parhaista mikä suomesta löytyy. Pelaajien erilaiset hyvät ominaisuudet täydentävät maalipaikoissa, puolustuksessa ja hyökkäyksissä toisiaan erinomaisesti.

Keskikenttä:
Mutikainen, Laakkonen, Partanen, Tujula, Kämpe, Tasten, Skaffari
Pelaajien selässä lukee sellaiset nimet, jotka saavat ujoimmat väistämään jo silkasta kunnioituksesta. Viimekaudella ajoittainen ongelma keskikentällä on tänä talvena kaukainen muisto, kun jäätävä ja  raudanluja luovuus jyrää laajalla rintamalla yli talvisen suomen.

Puolustus:
Laitinen, Niittylä, Bedda, Standertskjöld, Paajanen, Priitsku, Heiskala.
Puolustusryhmitykseen on vielä ennen kauden alkua useita eri vaihtoehtoja, joka varmasti kauden aikana löytää lopullisen, aina niin tiukan ja fyysisen muotonsa. Tänäkään vuonna ei HIFK:n maalille kävellä, eikä siellä vietetä leppoisia taukoja pelin keskellä. Varsinkaan jos pallo on lähettyvillä.

Maalivahdit:
Vainio, Erkkilä, Pättiniemi
Viimeinen lukko. Viimetalvena ehdottomaan suomalaisten maalivahtien eliittiin noussut Aimo Vainio luotsaa luetettavasti hyvin harjoitellutta  maalivahtikolmikkoa tulevana talvena.

Ongelmia joita joukkue voi kaudella kohdata?

Kaikki on tällä hetkellä paremmin, kuin moneen vuoteen. Moni on julistanut HIFK:n jo lähes varmaksi mestariksi. On kuitenkin muistettava, että mestaruus ratkaistaan ainoastaan pelaamalla, ei paperilla, ei kirjoituksilla, eikä huutamalla. 
Joukkueessa on runsaasti kokeneita pelimiehiä, jotka ovat olleet aikaisemmin oman joukkueensa johtavia pelaajia. Heitä on kuunneltu ja seurattu lähes aina. Peli on kulkenut heidän kauttaan. He ovat olleet pelissä mukana ja johtaneet sitä.
Entä nyt, kun joukkueessa on useita muita, jotka ovat tottuneet vastaavaan? Antaako oma ylpeys tehdä ”paskaduunia”? Pystyvätkö pelaajat tekemään vain sen, mitä taktiikka vaatii ns. ei johtavalta pelaajalta? Ottamaan pallon haltuun ja syöttämällä helpon eteenpäin. Oma näkyvyys pienenee kentällä! Mitä jos ei saa pelata sillä paikalla millä on pelannut edelliset kymmenen vuotta? Puhumattakaan siitä, ettei mahdu pelaavaan kokoonpanoon lainkaan. Mahdollisia tekijöitä joukkueen pelimenestyksen epäonnistumiseen on lukuisia.

Onko HIFK tulevalla kaudella enää HIFK?

Löytyykö nimimiehiltä sitä nöyryyttä, jota HIFK:n pelityyli on vuosien ajan vaatinut? Anna iskuja ja ota iskuja vastaan itkemättä! Tehdään koko joukkueena puolustustyötä alaspäin. Usein joukkueen ns. tähtipelaaja on voinut hieman lipsua puolustusvastuusta, muttei HIFK:ssa. Mitä jos tulevana kautena siitä lipsuu useampi, kuin yksi tai kaksi pelaajaa?
Varmasti yksi suurimpia haasteita valmennukselle ja pelaajille on löytää se työmies itsestään ja joukkueesta, koska niin helposti tällaisessa tilanteessa jäädään odottamaan, että joku toinen tekee asiat minun puolesta. En taklaa, koska en ole taklannut aikaisemminkaan. Moni muut ongelmat tulevat vastaan korostetusti silloin, kun pelaaja joutuu pelaamaan uudella pelipaikalla. Kaikki osaavat hyökätä, mutta harva osaa puolustaa oikein!

Entä valmennus?

Kasaavatko nimimiehet liikaa paineita? Uskalletaanko antaa palautetta? Aletaanko epäillä omaa taktista osaamista jos nimimiehet kompuroivat ja toteuttavat taktiikkaa huonosti? Onko valmentajilla riittävästi auktoriteettia ohjata nimekkäitä ja kaiken kokeneita pelimiehiä? Osataanko  joukkueen roolit rakentaa oikein? Paljon kysymyksiä ja tuleva talvi antaa niihin vastauksen.
Kesän ja syksyn joukkue on harjoitellut paremmin, kuin moneen vuoteen. Se varmasti näkyy tulevalla kaudella. Hyvä kunto ja laaja materiaali takaavat sen, että mahdollisesti tulevia ongelmia on helpompi ratkaista.

Kaikki haluavat olla pyöveleitä

Paljon tapahtuu ennen kuin mitaleita jaetaan kevät auringossa.  Varmaa on, että  HIFK on antanut oman panoksensa suomalaisen jääpalloliigan kiinnostavuuteen tulevana talvena. Toivottavasti muut joukkueet vastaavat siihen yrittämällä pelata paremmin ja tekemällä kovemmin töitä. Kaikki varmasti haluavat olla pyöveleitä ja kaataa HIFK:n. Mutta kuka siihen pystyy?

” Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niin kuin kädessä, te mullisaukon pojat”.
Aleksis Kivi

Janne Koponen

HIFK:n Rasvareissu Haaparannalle

Perjantai

HIFK:n jääpallojoukkue suuntasi bussinkeulan kohti pohjoista ja Ruotsia perjantaina 20.10. kello 13.00 pelatakseen kovatasoisen harjoitusturnauksen Haaparannalla. Turnaus oli ensimmäinen kosketus tuleviin Bandyliigavastustajiin sekä isoon jäähän. Samalla testiin joutuivat uuden valmentajan, Timo Partasen, kuviot sekä rakkauden Fantomin, kakkoskoutsi Pärren Laakson, kuivaharjoittelun luoma pohjakunto.

Aamu Helsingissä valkeni harmaana ja sateisena, vettä ja räntää satoi vuorotellen. Joukkue parsittiin kokoon vähän sieltä täältä, sillä osa pelaajista oli jo matkalla pohjoiseen ja osa ei työesteiden vuoksi päässyt reissuun yhtä aikaa. Pääjoukko lähti matkaan Brahen kentältä, nuori ja lupaava Aimo Vainio, sekä Tujula ja Laine liittyivät joukkoon akatemian kehdosta Jyväskylästä ja herrat Jalkanen, Tasten sekä paroni Strandensjöld noukittiin bussiin Oulun lentoasemalta. Perillä majapaikassa oltiin myöhään ja iltatoimien jälkeen oli aika painua pehkuihin keräämään voimia lauantain kolmeen peliin.

Lauantai

Perillä Haaparannalla aamuun herätteli kirpeä ja kuulas pakkassää. Osalle pelaajista tunnin aikaeron käsitteleminen oli mahdotonta ja niinpä aamiaisella nähtiin miehiä jo tuntia ennen sovittua aikaa. Aamiaisen, aamukävelyn ja taktiikkapalaverin jälkeen alkoi valmistautuminen päivän ensimmäiseen matsiin Karlsborg BK:ta vastaan. Hifk:n pelatessa majoituksesta vastannut hotelli keskittyi jäätyneiden vesijohtoputkien availuun.

Peli alkoi tunnustelevissa merkeissä molemmin puolin. Karlsborg karvasi varovaisesti ja antoi perinteiseen ruotsalaiseen tyyliin vastustajan tehdä peliä. HIFK:n peli noudatteli aika hyvin valmennusjohdon laatimaa suunnitelmaa ja loppujen lopuksi voitto kirjattiin ansaitusti Hifk:lle lukemin 4-0.

Liekö Karlsborg ottelun voitto ja tiedotusvälineiden kiinnostus Mutia kohtaan saanut pelaajat leijumaan, sen verran huono joukkueen valmistautuminen Haparanda/Torneå Bandyn kohtaamisen oli. Turnausta isännnöivä joukkue tuli peliin hyvällä jalalla ja karvasi aktiivisesti sekoittaen Hifk:n pelinrakentelun. Pelin avaaminen juuttui kulmiin eivätkä sivutuet löytäneet keskikentältä apuja. Toisella puoliajalla tilannetta tukaloitti ansiokkaan liberopelin pelanneen kapteenin, Peppe Strandenskjöldin, ulosajo kolmen jäähyn seurauksena. Voitto vastustajalle puhtaasti 4-2.

Tappion sisuunnuttamana punapaidat kokosivat henkisen kapasiteetin rippeensä illan viimeiseen koitokseen Vastusta vastaan. Vastuksen menestyksekäs viime kauden joukkue oli kokenut pahoja menetyksiä eikä ”Veiva” pystynyt vastaamaan Hifk:n rynnistykseen kuin aika-ajoin ensimmäisellä puoliajalla. Pelin edetessä Vastus antoi tilaa, osin jäähyjen vuoksi, ja Hifk:n peli oli ajoittain todella näyttävää. Selvä voitto 5-3, vaikka Vastus pääsikin lopussa kaunistelemaan lukemia Juha Nousiaisen kulmalyönnistä.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamun kamppailussa vastaan asettui turnauksen viime vuonna voittanut Murmansk. Jatkopelit olivat vielä omissa käsissä ja joukkue lähti hyvin latautuneena itänaapurin kaatoon. Liekö ajatus jäänyt pukukoppiin vai oliko kyseessä vastustajan kunnioittaminen, sillä Murmansk loi heti pelin alussa painetta Hifk:n maalille. Maalissa Aimo hoiti tilanteet kuitenkin tyylillä, tuurilla ja puolustuksen avustuksella. Pikku hiljaa ote siirtyi punapaidoille ja puoliajalle Hifk johti ottelua lukemin 3-0. Valmennusjohto oli vakoillut Murmanskin ja Vastuksen välisen ottelun edellisenä päivänä, josta saadun tiedon myötä Hifk sai ohjattua vastustajan pelin laitoihin ulos maalintekosektorilta. Puoliajan jälkeen kuitenkin tapahtui romahdus, vastustaja lisäsi liikettä ja meni menojaan. Lopputuloksena 3-4 tappio ja sairaalareissu, kun Lauri Söderströmin silmäkulma aukesi yhteentörmäyksessä Murmanskin puolustajan kanssa. Kun vielä isäntäjoukkue HT Bandy voitti seuraavassa ottelussa Karlsborgin, oli Hifk:n kotimatka selviö.

Kaiken kaikkiaan turnaus kuitenkin palveli joukkuetta ja mikä tärkeintä, ryhmä sai tuntumaa isoon jääh&a

 

Kolumnit 2005-2006

Heikoilla jäillä vuonna 1921

Kuluva kausi on ollut tähän asti HIFK:n jääpallojoukkueelle parin edellisen vuoden kaltainen. Peli on yskinyt välillä pahasti, mutta suunta on koko ajan parempaan kevään tärkeimpien pelien lähestyessä. Taktisia muutoksia ja pelipaikkoja on kokeiltu, mutta permanentti alkaa hiljalleen tiivistyä. Kausi on kuitenkin  kesken ja vuoden tulos arvioidaan vasta keväällä, toivottavasti maaliskuun 18. päivänä.

Jääpalloilun vahvat vuodet

HIFK:ssa jääpallokautta on arvioitu keväisin jo vuodesta 1907 asti. 14 kertaa on arviossa päädytty parhaaseen mahdolliseen tulokseen: mestaruus on meidän. Ensimmäisen kerran finaalissa pelattiin jo keväällä 1908, Polyteknikkojen urheiluseura voitti finaalin 8-3.

Kausi 1909 aloitettiin uuden kapteenin, Viking Hulldénin, johdolla hyvissä ajoin. Syyskuussa pelattiin maahockeyta ja kokoonnuttiin Hulldénin kotona säännöllisesti taktiikan ja teorian parissa. Jokainen pelaaja sai tarkat toimintaohjeet valmiiksi. Kun varhaiset syysjäät kattoivat jonkin lähiseudun lammen, sinne lähdettiin harjoittelemaan. Kauniaisten Gallträsket –lammelle kiirehdittiin ensimmäisille yksiöisille jäille. Merenlahtien jäädyttyä siirryttiin pelaamaan niille, varsinaista jääpallokenttää ei Helsingissä ollut. Kenttiä oli Pohjoissataman, Hietalahden, Kaisaniemen ja Töölönlahden jäillä. Keväällä vaivannäkö palkittiin, HIFK oli jälleen finaalissa 21. maaliskuuta. Polyteknikot olivat jälleen parempia 4 – 6 (1 – 4). Jää oli kehno. Valitettavasti tarina ei kerro missä oli vielä jäätä maaliskuun 21. päivä.

Ensimmäinen Suomen mestaruus on vuodelta 1910. Polyteknikot kaatuivat finaalissa 12 - 4. Alkoi HIFK:n valtakausi, mestaruus voitettiin 1911 ja 1912. Myös vuonna 1913 voitettiin mestaruus, mutta kapteeni Hulldénin yllättävän hukkumiskuoleman mukana paljon tehosta ja yhtenäisyydestä oli poissa. Hulldén hukkui tuntemattomasta syystä purjehdusretkellä Inkoon saaristossa lokakuun 18. 1913.

Alkuvuosien mestaruusjoukkueissa maalivahtina pelasi Algoth Niska. Peliuransa jälkeen ”Agi” Niska oli 1920- ja 30-luvuilla Itämeren alueella tunnettu rohkeana ja menestyksekkäänä salakuljettajana. Perämies Niska omisti useita nopeita moottoriveneitä, joilla hän salakuljetti spriitä Viron, Suomen ja Ruotsin välillä. Toisen maailmansodan aikana hän auttoi tuhansia juutalaisia Hitleriä pakoon väärennettyjen passien avulla.

Aikoina ennen tekojäitä jääpalloilu kärsi ajoittain huonoista talvikeleistä. Vuonna 1921 talvi tuli myöhään. Jään odottaminen kävi pelaajien hermoille. 19. joulukuuta HIFK:n joukkueen mitta oli täysi ja harjoittelu päätettiin aloittaa. Poliisi valvoi pelaajien turvallisuutta, mutta kieltoa uhmaten pelaajat menivät jäälle. Poliisi puuttui asiaan ja vei useimmat pelaajat harjoitusten jälkeen Helsingin 1. poliisiasemalle, jossa heidät haukuttiin perinpohjaisesti. Talvi 1925 oli myös surkea. Helmikuussa kuljettiin kesävetimissä ja Palloliitto päätti, että vain yksi ottelu pelattaisiin. HIFK hävisi Kiffenille 2 – 7. Se kausi oli siinä. Seuraavana talvena pakkasta oli liikaakin. Otteluita käytiin 22 –asteen pakkasessa, seurauksena oli lukuisia paleltuneita varpaita ja korvia.

Keväällä 1927 pelattiin tiukka pudotuspeli arkkivastustaja HJK:a vastaan. Ensimmäinen ottelu päättyi tasan 1 – 1. Uusinnassa HIFK:lla kävi huono tuuri. Peli hävittiin 2 – 3 ja yksi maaleista meni omiin. Oma maali tuli kun puolustaja syötti erehdyksessä maalivahdille, joka ei ollutkaan paikallaan. Missä maalivahti oli? Historiikista ei löydy vastausta. Mahtaako joku muistaa?

Jääkiekon suosio kasvaa

Kymmenes Suomen mestaruus tuli sotavuonna 1944. Loppuottelu WP –35:a vastaan määrättiin pommitusten pelossa Varkauteen. HIFK ratkaisi mestaruuden vasta jatkoaika maalilla, 4 – 3. Sen jälkeen jääpalloilun menestysvuodet olivat ohi ja 40 –luvun lopulla huomio alkoi hiljalleen kääntyä jääkiekkoon. Vuonna –48 jääpalloilijat jäivät ulos mitaliotteluista ensimmäisen kerran sitten vuoden 1932. Seuraavakin vuosi oli vaikea. Jääpallo kärsi vaihtelevista säistä ja jääkiekkojoukkue värväsi pelaajia riveihinsä. Osa jääpallojoukkueesta jopa matkusti käsipalloilijoiden mukana Eurooppaan kesken sarjakauden. Vuosi 1953 oli synkin HIFK:n jääpalloilun historiassa. Seura putosi toiseen divisioonaan.

Paluu mitalikantaan tapahtui vasta vuonna 1965. Jääkiekko oli 70 –luvulle tultaessa ottanut jääpallon entisen vahvan aseman itselleen. Puheet tekojään tarpeellisuudesta lisääntyivät, sitä saatiin kuitenkin vielä odottaa. Tekojää tuli Oulunkylään vuonna 1977.

Tämän kirjoituksen lähteenä käytetystä HIFK:n satavuotishistoriikista, 100 vuotta Suomen urheilu hyväksi (1897 – 1997), käy jääpalloilun merkityksen väheneminen selväksi. Vuosi vuodelta kommentit jääpalloilusta lyhenevät, jääkiekkoilun osuuden kasvaessa. Vuosista jolloin saatiin mitaleja on toki raportoitu hyvin.

Tuleeko sata vuotta jääpalloilua täyteen?

Vaikeuksista ja vähästä huomiosta huolimatta jääpalloa pelataan edelleen. Suosion ja julkisuuden aallonpohja on ohitettu jo. Kallion kentällä katsojia lasketaan jälleen lähes aina sadoissa ja pudotuspeleissä viidensadan katsojan raja mennee jälleen rikki. Kausikortteja on myyty tälle kaudelle 598 kappaletta. Kannattajakulttuuria Kallioon tuoneet Stadin Kingit pitävät huolen, että HIFK:n jääpallo kestää vertailun minkä tahansa amatöörilajin katsoja suosion kanssa. Olosuhdetekijät tietenkin huomioon ottaen.

Viitteitä siitä, ettei jääpalloilu sittenkään kuole kokonaan on havaittavissa. Liigassa pelaa monia hyviä, kehittyviä pelaajia. Tunkua maajoukkueeseen sekä Ruotsiin ja Venäjälle on. Huippupelaajia ei Bandy -liigasta ole koskaan puuttunut, ongelma on kärjen kapeudessa. Suurin riski on pelaajien vähäinen määrä jokaisessa ikäluokassa, Bandy –liiga mukaan lukien. Seurojen välinen pudotuspeli ei ole vielä ohi. Saattaa olla, että joku seura lähivuosina joutuu luopumaan liigapaikasta pelaajien vähyyden takia. HIFK se ei ole, taustat ovat jälleen kunnossa ja seuran maine intohimoja herättävänä houkuttelee pelaajia. Olen Janne Koposen kanssa samaa mieltä, kun tähän porukkaan kerran tulee, ei siitä pääse enää eroon.

Ai niin, yksi positiivinenkin uutinen oli muuten aika tasapaksun puurtamisen 90 –luvun alkupuolelta. Vuonna 1994 herra Jouni Tiainen edusti HIFK:a ja Suomea yhdessä maaottelussa.

Aimo Vainio
Lähde: Idrottsföreningen Kamraterna r.f.  - 100 vuotta Suomen urheilun hyväksi, 1897 – 1997.               

Kuka on maalintekijä?

Joukkueurheilu kiteytyy usein maalintekoon. Maalintekemisen kohtuuttoman suuren roolin tavallaan ymmärtää. Peli ratkaistaan tekemällä maaleja. Tai sillä, että ei tee niitä. Maalintekemisen katsotaan yleisesti olevan maaginen erikoistaito. Joko se on, tai sitten sitä ei ole. Siksi ne jotka maaleja eivät osaa tehdä (tai ne jotka eivät pääse tekopaikkoihin), mystisoivat maalitykkejä. Suurin sankari on se joka on tehnyt eniten maaleja.

Asiahan ei tietenkään ole näin yksinkertaista. Maalintekemistä voi opetella. Monella pelaajalla ongelma on, että harjoittelumahdollisuuksia avautuu harvoin silloin kun tilanne on todellinen, eli peleissä. Toisaalta moni puolustuspelaaja on huolellisempi ratkaisussa, koska tietää tilanteen harvinaisuuden. Tärkein ominaisuus on tunnistaa tilaisuus ja käyttää se hyväksi. Vaikka HIFK - Dynamo -peli (1- 19) olikin vain yksittäinen peli, itselleni jäi mieleen miten vakuuttavasti huippumiehet osasivat sijoittaa pallon tarkasti selvästi parhaaseen paikkaan. Maalien tekeminen ei ole salatiedettä, se on oivaltamista.

Mielestäni Bandyliigassa on paljon hyökkääjiä, jotka eivät tunnista hyvää maalinteko paikkaa ja –tapaa riittävän nopeasti. Viimeisin esimerkki on HIFK - OLS pelistä. Ottelun loppupuolella OLS:n hyökkääjä (valitettavasti en ehtinyt katsomaan kuka) haastoi pallon kanssa keskelle ja luisteli nopeasti meidän maalia kohti. Metrin päässä kaarelta hän nosti katseensa ja mailansa, HIFK:n puolustus ei ehtinyt peittämään, ja valmistautui lyömään. Pelaajan tulokulma oli sellainen, etten pystynyt lainkaan lukemaan lyönnin mahdollista suuntaa, kaikki mahdollisuudet olivat hyökkääjän hallussa. Kylmä hiki valui selässäni: jos hyvästä vauhdista pääsee lyömään kaarelta ja saa sekunnin aikaa katsoa ja virittää lyöntiä, tarvitsee lähinnä osua maalia kohti. Hyökkääjä luopui aikeestaan ja syötti sivulle, huomattavasti huonompaan paikkaan. Puolustus ehti hätiin. OLS olisi voinut tasoittanut pelin 3 - 3:een. Itse myhäilin hyvää tuuriamme ja samalla hämmästelin, parempaa maalipaikkaa ei juuri tule.

Tarvitsemme uuden tilaston

Tarkoitukseni ei ole mollata Bandyliigan hyökkääjiä. Bandyliigassa on monta erittäin hyvää hyökkääjää. Virallisia maalintekijöitä sen sijaan on aika vähän. Palaan otsikossa esittämääni kysymykseen: Kuka on maalintekijä? Todellista maalintekijää ei nimittäin voi päätellä maalipörssistä. Se ei yleensä ole pelaaja, joka on tehnyt eniten maaleja. Jotta saisimme selville kuka on maalintekijä, pitäisi perustaa maalitilasto, johon laskettaisiin merkitykselliset maalit. Koska jääpallossa joukkueiden voimasuhteet vaihtelevat paljon pelin aikana, on jääpallossa mielestäni pelin kululla erittäin suuri merkitys. Niinpä eri aikaan tulevilla maaleilla on erilainen merkitys pelin voittamisen kannalta. Tästä hyvä esimerkki on HIFK:n ja JPS:n (9 – 7) peli uudenvuodenaattona. Siinä pelissä JPS:n johto kääntyi HIFK:n neljän maalin johdoksi. Lähellä oli, ettei JPS tullut vielä takaa tasoihin. Siinä pelissä jokainen maali oli merkityksellinen. WP-35:n juhlaottelussa Varkaudessa merkityksellisiä maaleja sen sijaan oli laveasti laskien ehkä viisi viidestätoista. Loput maalit olivat vain tilastomerkintöjä. Edellä mainittu esimerkki OLS -pelistä oli äärimmäisen merkityksellinen tilanne. OLS olisi voinut voittaa pelin tekemällä tasoituksen. Nyt se hävisi pelin, koska ei onnistunut.

Tällaista tilastoa ei tietenkään ole olemassa. Kautta kaikkien palloilusarjojen parhaissa joukkueissa pelaavat hyökkääjät ovat siitä tyytyväisiä. Maalipörssin kärkinimillä on usein sellainen arsenaali jakelemassa syöttöjä, että vähän kyvyttömämpikin mies takoo maaleja. Meidän muiden kannalta tilaston puuttuminen on harmillista. Pelaajien arvostus voisi olla hyvinkin erilaista. Ehkä saamme hieman osviittaa tarkastelemalla sarjataulukossa alempana olevien joukkueiden parhaita maalintekijöitä. Bandyliigassa tällä hetkellä JPS:n Mikko Rytkösen saldo on vakuuttava, 30 maalia joukkueen kaikkiaan 72:sta maalista. Oma poikamme Lauri Söderström ei jää paljoa jälkeen, 30 maalia joukkueen 74:stä maalista.

Lopulta pelaajien henkiset ominaisuudet ratkaisevat maalintekijät. Paras maalintekijä tekee tiukassa paikassa maalin ja ratkaisee voiton joukkueelleen. Maalintekijöiden henkisten ominaisuuksien arvioiminen on tietenkin täysin subjektiivista, koska näen toistuvasti vain oman joukkueemme pelaajien suorituksia. Antti Laine teki viisi maalia JPS:aa vastaan, kaikki elintärkeitä pelin kulun ja voiton kannalta. Paras onnistumisprosentti lienee lonkkavikaisella Jouni Tiaisella. Maali sekä ToPv:a että OLS:a vastaan, peliminuutteja lienee hieman reilu sata koko kaudella. Olisi mukava kuulla mielipiteitä muiden seurojen tiukimpien paikkojen onnistujista.

Kuka on paras?

Tämän hetken Bandyliigapelaajista paras maalintekijä on Tornion Jari Vaattovaara tai HIFK:n kapteeni Lauri Söderström. Vaattovaara on oivaltanut maalintekemisen selvästi parhaiten. Hänen peliään on vaikeinta lukea, hän osaa peittää aikomuksensa pisimpään. Vaattovaara pystyy myös tekemään maaleja keskimääräistä useammasta paikasta, lyömällä tai kuljettamalla. Hän on myös osoittanut pystyvänsä tekemään merkityksellisiä maaleja. Toisaalta hän ei ole joukkuepelaamiselle kovinkaan hyödyllinen, huono kunto varmasti aiheuttaa muulle joukkueelle lisätöitä. Lauri on huomattavasti monipuolisempi ja suoraviivaisempi pelaaja. Hänen hyviä yleispelaajan ominaisuuksiaan en ole huomannut ennen pelaamista samassa joukkueessa. Tästä syystä hän on hyödyllisempi joukkueelle. Koska HIFK:n menestyminen perustuu hyvään puolustuspaamiseen ja  joukkueen sijoitus sarjataulukossa on alempana, ovat maalit keskimäärin useammin merkityksellisiä HIFK:n kuin ToPv:n peleissä. Siksi Laurin tekemät maalit ovat tärkeämpiä. Late suhtautuu äärimmäisen kriittisesti omiin suorituksiinsa, hän ei ole tyytyväinen kolmeen maaliin, jos paikkoja oli neljä. Tai jos häviämme. Laurin valtti on ehdottomasti tasaisuus, hän teki ennen Wp peliä maalin 35 perättäisessä Bandyliiga ottelussa. Ja hän sentään pelasi viime vuonna Botniassa.

Aimo Vainio    
       

Tulossa taas turha kevät ja kesä?

Hiljaista on ollut jääpallorintamalla. Muutamista siirroista on jaksettu jauhaa ja joitakin huhuja on ollut jälleen liikkeellä. Ilmeisesti seurat ja ihmiset ovat vetäytyneet suojakuorien sisään auringon paisteelta, kun näkyvissä ei ole ollut edes pieniä hiustupsuja. Jääpalloliiton häikäiseville nettisivuille on lopulta avattu keskustelupalsta, jossa keskustelu käy vielä varsin harvakseltaan. Toivotaan että kevätkokouksen jälkeen saadaan kunnon keskustelu käyntiin. Tosin silloin se on jo hieman myöhäistä. No, ehkä sitten taas ENSI VUONNA. Kevään tärkein yksittäinen tapahtuma saa edes muutaman laji-ihmisen uskaltautumaan ulos. Saako se heidät tekemään oikeita päätöksiä?

Paljon puhetta, mutta usein vääriä päätöksiä

Jääpalloväki valmistautuu siis tulevaan kevätkokoukseen, jossa lyödään lukkoon tulevan kauden sarjaohjelmat ja muut ”kehitys” suunnitelmat.

Korviin on kantautunut kuitenkin sen verran huhuja, että jollain taholla olisi varsin vakavia aikomuksia kehittää tätä meidän pientä lajia. Liiton toiminta olisi saatava sellaiseksi, että se palvelisi lajia, eikä vain toimisi toimiakseen.

Aikaisempia kokouksia on värittänyt ”asiattomien” ihmisten pitämät puheet, jotka ovat yrittäneet lajin sisältä torpedoida esitettyjä kehitysideoita. On ollut suorastaan hämmästyttävää kuulla, etteivät bandyliiga seurat päätä omasta liigastaan. Bandyliigaa koskeviin päätöksiin on päässyt osallistumaan ja vaikuttamaan täysin ulkopuoliset ihmiset. Tämä tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä.
Toivotaan, että tulevassa kevätkokouksessa pystytään tekemään selkeästi lajia kehittäviä päätöksiä. Ottelupäiviksi olisi palautettava ehdottomasti lauantait ja sunnuntait. Keskiviikkona voidaan pelata vain ”paikallispelejä”. Pudotuspelit on ehdottomasti pelattava samoina päivinä kuin sarjapelitkin. Lajin kehityksen kannalta toivon mm. erotuomareiden ymmärtävän tämän asian. Niin ahne ei voi tässä pienessä lajissa olla, että haluaa ehdottomasti arkipäivinä tuomita, nostaa kilometrikorvaukset ja päivärahat.

Lisää mietittävää

Finaali peli tulisi siirtää ehdottomasti Helsinkiin. Runkosarjan voittaja olisi valittava suoraan edustamaan World Cuppiin. Finaalin voittaja saisi rahallisen korvauksen, joka otettaisiin niistä maksuista jotka seurat nyt maksavat liitolle. Tällä hetkellä seurat eivät saa vastineeksi maksamastaan summasta yhtään mitään! Kyseisistä maksuista saataisiin kyllä kerättyä palkintorahaa ihan riittävästi. Jääpalloliitto velvoitettaisiin keräämään omalle toiminnalleen rahaa aivan jostain muualta kuin seuroilta, jotka jo muutenkin taistelevat taloudellisissa vaikeuksissa. On aivan käsittämätöntä, että seurat rahoittavat jääpalloliiton toimintaa saamatta rahoilleen kunnon vastinetta! Mitä JÄÄPALLOLIITTO tekee seuroilta saamien rahojen eteen? Sarjaohjelman. Mutta mitä muuta? Olisi varsin mielenkiintoista nähdä jääpalloliiton toimintasuunnitelma tulevaisuudelle ja siihen hankittava rahoitus. Lisätäänkö tulevaisuudessa seuroilta perittäviä ”osallistumismaksuja”?

Mitä vielä

Juniorisarjat olisi saatava jollain tavalla edes järkevään muotoon. Mitä järkeä on pelata ”valtakunnallisia” kokokauden kestäviä sarjoja esimerkiksi A ja B junioreissa jos heille järjestetään lopputurnaus? Kustannukset ovat siitä saatavaan hyötyyn lajia ajatellen aivan liian suuret! Juniorit harjoittelevat niin vähän, ettei heillä ole mitään resursseja pelata koko talven kestävää valtakunnallista sarjaa jossa he kehittyisivät! Joukkueiden olisi pelattava muutaman kuukauden paikallinen sarja, joka huipentuu tuohon lopputurnaukseen. Lopputurnauksen ajankohta (joka nyt kokouksessa ilmeisesti voidaan päättää) tulisi valita siten, että sinne pääsevät kaikki halukkaat pelaajat. Jossain on puhuttu junioreiden pelimäärien lisäämisestä, joka on aivan mahdoton ajatus jos pelataan valtakunnallista sarjaa. Yhdenkään jääpalloseuran talous ei kestä ylimääräisiä kustannuksia. Toisaalta on myös kohtuutonta ajatella, että junioreiden vanhempia velvoitettaisiin maksamaan esim. A-junioreiden ottelumatkoja enemmän, kuin nyt vaaditaan.

Totuutta unohtamatta

Ovat päätökset kevätkokouksessa mitkä tahansa ne eivät poista sitä tosiasiaa, että mestaruudet ja muut sijoitukset jaetaan tulevana talvena pelaamalla. Osa bandyliiga joukkueista on aloittanut harjoittelun ja niissä on käynyt mukana pyörimässä myös jokunen pelaajakin.

Aikoinaan itsekin hampaita kiristellen paikalle raahautuneena tiedän kuinka rankka ja pitkä harjoittelukausi on, mutta mikään ei ole niin varmaa, kuin se että jos et ole keväällä ja kesällä mitään tehnyt, niin et myöskään menesty tulevalla bandyliiga kaudella.

”älä koskaan sulje korvias kun kuulet syvän äänen, joka löytää sulle vastaukset metafysiikasta”
Ismo Alanko

Janne Koponen         

Meidän kausi 2005 - 2006

Mitalit on jälleen jaettu ja suomalainen jääpallo voi alkaa potea jokakeväistä kaudenjälkeistä krapulaa, josta selvitään hädin tuskin kesän aikana ja tuleva kausi viedään läpi jälleen horjuvin jaloin.
Palaan vielä muutamalla sanalla menneeseen kauteen HIFK:n osalta.

Tavoitteet

HIFK:n sijoitukseksi tuli kuluneella kaudella kuudes vaikka tavoitteena oli mestaruus. Oliko mestaruus oikea ja realistinen tavoite? Minusta bandyliigaan lähdettäessä, kun joukkueessa oli kuitenkin noinkin kokeneita pelimiehiä, ei tavoite voinut olla muuta, kuin mestaruus tai vähintään mitali. On kuitenkin tosiasia, ettei niitä mitaleita bandyliigassa oteta ilmoittamalla ja tekemättä töitä tavoitteen eteen, vaikka sarjan tasosta sanotaan mitä tahansa. Mitalin ansaitakseen on joukkueen kyettävä pelaamaan ehjä ja tasainen kausi. Sen on harjoiteltava hyvin, pystyttävä pelaamaan ja voittamaan tasaisia otteluita. Ilman harjoittelua ei voida odottaa menestystä, eikä tiukkojen otteluiden häviämisellä. HIFK:n joukkue oli kokonaisuudessaan paperilla kelpo mitaliehdokas, joka onnistuessaan taistelisi siis jopa mestaruudesta.

Uusi joukkue

Elokuun alkaessa alkoi joukkue olla kasassa ja se täydentyi kauden mittaan vielä muutamalla pelaajalla. Kun mukana on aina niitä, jotka eivät voi panostaa lajiin täysillä (harmi), töiden, koulun tai muun henkilökohtaisen syyn takia oli selvää, että kauden alussa joukkueen sisällä olevilla pelaajilla olisi suuria eroja kuntopohjassa. Tämä oli ja on ongelma, mutta bandyliigan taso sen mahdollistaa, eikä se voinut vaikuttaa tavoitteiden asetteluun.

Joukkueen sisällä olevaan pelaajien kuntopohjan  eritasoisuuteen kun lisätään monelle pelaajalle uusi pelitapa, uusi pelipaikka ja lisäksi joukkueesta lähteneet vanhat vastuunkantajat, joiden tilalle tarvittaisiin uusia, oli selvää että joukkueen otteet tulisivat heilahtelemaan kauden aikana.

Oikea pelitapa!

Kiistämätön fakta on se että bandyliigasta löytyi menneellä kaudella viisi parempaa joukkuetta, kuin HIFK. Miksi?

Yllätyksenä voidaan pitää Vastuksen hyvää loppukautta ja Veiterän tasaista kautta. Vastus on yleensä hyytynyt kevät auringon paisteessa ja nyt se pelasi loistavan loppukauden ja taisteli pitkään pääsystä mitalipeleihin. Väitän, vaikken tiedä, että Vastus on harjoitellut hyvin. Paremmin ja enemmän kuin pitkään aikaan sen historiassa. Niin on tehnyt myös Veiterä. Tosin Veiterällä on ollut myös tänä vuonna aika hyvä joukkue, jossa oli muutamia paluumuuttajia, jotka olivat hakeneet oppinsa muista seuroista.
HIFK harjoitteli kuudenteen sijaan oikeuttavalla tavalla ja pelaajat sitoutuivat joukkueeseen ja sen tekemisiin kuudenteen sijaan oikeuttavalla tavalla. Harjoituksissa hiottuja kuvioita ei aina pystytty muuttamaan käytäntöön.

Kokojoukkueen puolustus ja hyökkäys. Tuo kuulostaa hienolta ja ymmärrettävältä asialta, mutta sen toteuttaminen hyvin ja organisoidusti ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Toteuttaminen vaatii hyvää kuntoa, taktista pelisilmää, tilanne tajua ja pelin ymmärtämistä kokonaisuutena.

Kaikesta huolimatta joukkue otti hienoja voittoja kauden aikana ja pelasi erinomaisia otteluita, taistellen, joukkueena ja ennen kaikkea yhtenäisesti omaan pelitapaan uskoen.

Kuka onnistui?

Viime kauden selkeä onnistuja oli maalivahti Aimo Vainio, joka pelasi läpi kauden erinomaisella tasolla. Ilman häntä joukkue olisi hävinnyt muutamat tasaiset ottelut. Aimo otti selkeän askeleen eteenpäin ja saa nähdä mikä on tuon nyt aloitetun askelluksen määränpää? Mikäli matka jatkuu yhtä pitkin askelin, on suomen maajoukkueella pian uusi ykkösmaalivahti.

En lähde arvioimaan joukkuetta enempää pelaaja pelaajalta, koska sen paikka ei ole tämä, mutta sanottakoon, että pääosin joukkue pelasi selkeästi alle omien taitojen, eikä sieltä oikein kukaan nostanut itseään ns. ”uudelle tasolle” omalla kehityskaarellaan. Toki joukkueessa oli muutamia onnistuja Aimon lisäksi. Kokonaisuutena antaisin joukkueen suorituksesta arvosanan 6 ja ne muutamat pelaajat voivat kääntää tuon numeron toisinpäin. Toivon tietenkin, että ennen kuin pelaaja tuon numeron kääntää, on hän arvioinut oman suorituksen itselleen rehellisesti ja miettinyt mitä oli ennen kautta itseltään odottanut tai vaatinut ja mitä oli tehnyt niihin tavoitteisiin päästäkseen, jotta olisi tyytyväinen omaan suoritukseensa.

Kuinka voi onnistua

Jokainen pelaaja, joka asettaa itselleen omat henkilökohtaiset tavoitteet joukkueen sisällä (mikä on varma merkki siitä, että joukkue menestyy) on yleensä varma onnistuja. Mikäli pelaajalta puuttuu henkilökohtaiset tavoitteet voi hän heittää hyvästit kehitykselleen. Ne ovat vain ja ainoastaan ne motivoivat tekijät joilla pelaaja voi itseään piiskata kehittymään ja hakemaan sitä parempaa suoritusta tulevalla kaudella. Henkilökohtaisten tavoitteiden jälkeen, kun joukkue sitoutuu kovaan yhteiseen tavoitteeseen ja tekee siihen määrätietoisesti töitä, on lupa odottaa menestystä. Tuleva kausi 2006 -2007 on edessä nopeammin, kuin huomaammekaan ja kehitettävää löytyy paljon, mutta tavoitteet on asetettava nyt ja niihin oli aloitettava tekemään töitä eilen.

Kehitystyökö pysähdyksissä?

Muutamien viimevuosien aikana on ulospäin näyttänyt siltä että HIFK seisoo kehityksensä kanssa paikallaan, puhuu mestaruudesta. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut, joskaan ei niin pelillisesti, eikä tuloksellisesti, mutta joukkueen taustalla asiat ovat paremmin, kuin moneen vuoteen. Rautiaisen klaani on takonut rautaa kiitettävällä tavalla. Välillä rauta on ollut kylmempää, mutta kun itsepäisesti hakkaa, niin kyllä sekin muotoutuu. Taustaa ajatellen tulevaisuus näyttää HIFK:n kannalta hyvältä. Uusia ideoita joilla lajin medianäkyvyyttä ja yleisön mielenkiintoa lisätään on runsaasti ilmassa.

Puhutaan HIFK:n juniorityön puutteesta tai sen olemattomuudesta. Seura voitti menneellä kaudella kuitenkin C-junioreiden mestaruuden. Seura tekee yhteistyötä Vestan kanssa, jota voidaan parantaa huomattavasti tulevaisuudessa, Botniakaan ei ole pois suljettu mahdollisuus. Ei tietenkään. Tulevalla kaudella HIFK:lta tulee jo hyvin todennäköisesti B-juniorit ja siitä muutamien vuosien päästä aletaan puhua jo kokonaisesta suorasta G – A juniorit, joten tulevaisuutta on!

”Kuka tahansa voi olla kirkkoherra, kunhan vain taito ja usko riittävät”
Raimo Summanen

Janne Koponen

Final countdown...

Jääpallon maailmanmestaruuskisoissa kannattajiensa mielestä mukana ollessaan vähintään mitalin ottanut ToPv voitti lopulta runkosarjan ja sai sen mitä se oli monta vuotta himoinnut enemmän, kuin itse mestaruutta. Mahdollisuuden siihen, että loppuottelu pelataan ruotsin puolella sijaitsevalla ”kotikentällä”. Kyseessä on onnittelun arvoinen asia Torniolle ja sen tekemälle työlle lajin eteen pohjois-suomessa ja mahdollisesti myös historiallinen hetki, koska tuskin koskaan on minkään maan palloilu mestaruutta ratkaistu vieraan maan maaperällä.

Onko se hyvä asia suomalaiselle jääpalloilulle?

Mahdollinen finaalipeli Haaparannalla on varmasti hieno tapahtuma kaikille torniolaisille, mutta onko se sitä kaikille suomalaisen jääpallon ystäville. Ottelun saama huomio rajoittuu Pohjolansanomien kirjoitukseen ja yhdellä kameralla kuvattuun välähdykseen urheiluruudussa, josta ei saa kukaan mitään selvää. Suuren yleisön mielikuva huonosta televisiolajista ja vaikeasti seurattavasta pelistä vain vahvistuu. Paikalle kertyy yleisöä pohjois-suomesta ja veikkaan, että mikäli ottelu pelataan Haaparannalla se kerää yleisöä hieman enemmän, kuin hyvä bandyliigaottelu keskimäärin.

Miksi finaali pelataan, niin kuin se pelataan?

Bandyliiga ei voi tarjota runkosarjan voittajalle muuta palkintoa, kuin mahdollisen loppuottelun omalle kotikentälleen. Asia on jollain tavalla ymmärrettävä, koska onhan se edes jonkinlainen palkinto. Mutta onko se suomalaisen jääpallon kannalta hyvä ratkaisu? Saako laji positiivista julkisuutta siitä, että kauden tärkein ottelu pelataan esim. Ruotsissa? Mitä se kertoo meidän lajista?

Se kertoo suurin näkymättömin kirjaimin siitä, että lajin kehitystyö suomessa on aivan jossain muualla kuin suomessa. Ketä kiinnostaa kauden tärkein peli, koska se pelataan sellaisten kulkuyhteyksien päässä, ettei sinne varmasti eksy kuin epähuomiossa. Asia ei kiinnosta edes lajin harrastajia, koska suuria määriä ihmisiä suuntaa ruotsiin, mutta eri otteluun - niin on tehty jo monta vuotta.

On vain yksi vaihtoehto

Mikäli suomessa pelattava loppuottelu ajoittuu samalle viikonlopulle, kuin vastaava peli ruotsissa, ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin pelata suomen jääpallon loppuottelu päivää ennen ja Helsingissä - tästä asiasta nousee jossain nyt karvat pystyyn, mutta nouskoon!

Helsinki tarjoaa ehdottomasti parhaat yhteydet valtakunnan medialle jakaa tietoa loppuottelusta. Käytännössä kevät on jo pitkällä etelä-suomessa ja kelit ovat aina erinomaiset, jolloin katsomoihin saapuu sellaisetkin ihmiset joita laji edes vähän kiinnostaa. Media tulee kentänlaidalle, kun toimittajien ei tarvitse palella ja VIP alueelta voi mennä taksilla kotiin tai toimitukseen. Pitkäjänteinen työ kauden huipennukseen Helsingissä nostaisi median kiinnostuksen lajiin edes kerran vuodessa, koska nyt näyttää siltä, ettei se saa sitä, edes sitä yhtä ansaittua kertaa.

Lisäksi on huomioitava, että kun loppuottelu pelataan paremmin sijoittuneen kotikentällä sen järjestelyyn jää aikaa ainoastaan noin viikko. Ei siinä ajassa paikalle hälytetä suurta kuvauskalustoa tai tehdä muita oheisjärjestelyjä.

Pienessä suomessa kaikki tiet vievät lopulta Helsinkiin, jossa on myös kolme jääpalloseuraa, jotka pystyvät takaamaan järjestelyapua ja henkilökuntaa otteluihin. Suomalainen jääpalloyleisö ja turistit matkaavat suomesta katsomaan satapäin loppuottelua ruotsiin, näin nämäkin ihmiset katsoisivat sen suomalaisen loppuottelun, joka muuten jää katsomatta.

Samaan yhteyteen pystyttäisiin liittämään junioreiden loppuottelut, pronssipelit ym. Nyt näille peleille ei heru edes sitä muutamaa palstamillimetriä, joka niille kuuluisi. Tehtäisiin todellinen kauden päätös ”grande finale”. Mikä näkyisi ja kuuluisi!

Kerran yritettiin ja melkein onnistui

Ennen tätä nykyistä käytäntöä ottelut pelattiin Helsingissä ja muistan silloin pelien tulleen myös televisiosta. Paikalle oli tuotu useampi kamera ja kommentoimassa oli aikanaan pitkiä palloja heittänyt...

Lisäksi kehitys virityksiä oli ilmassa ja jäällä, jossa oli mm. nopeuslyöntiä tutkaan (esim. sm-kisana), oli ajatuksissa saada tulevina vuosina tapahtumaa laajennettua ottelun jälkeiseen ”gaalaan”, jossa olisi esiintyjiä, palkintojen jakoa, ym.

Tämä vain katosi johonkin ja jälleen yksi hyvä kehitysidea suomalaisessa jääpallossa oli hävinnyt, haudattu ja unohdettu. Mihin? Kateuteen.

Lajin tulevaisuutta siinä ei ainakaan ajateltu. Toivotaan että tulevassa kevätkokouksessa ja kevään keskusteluissa pelatun finaalin jälkeen saadaan järki mukaan, yhteinen sävel ja suunta suomalaisen jääpallon kehittämiseen.

”Jääpallon loppuottelu on pelattava kerrasta poikki ja Helsingissä!”
Janne Koponen

Jääpallo vuonna nolla!

Jääpallo maailmassa on taas kaikki hyvin. Suuri ja mahtava Venäjä on maailmanmestari, Ruotsi hyvä kakkonen ja Suomi varma kolmonen. Minimitavoite saavutettiin ja finaalipaikka oli yhtä lähellä kuin aina ennenkin. Joukkueen pelaamisessa ei ollut mitään vikaa ja muutama yllätyskin oli pystytty joukkueen peluuttamisessa tekemään. Hyvä niin. On siis aika katsoa tulevaisuuteen ja suomalaisen jääpallon nousun mahdollistaviin toimenpiteisiin.

Palvelukseen halutaan pelaajia

Joukkueessa pelasi muutamia etukäteen suurtakin kritiikkiä osakseen saanutta pelaaja, jotka kyllä osoittivat kuuluvansa maajoukkueen tulevaisuuteen. Maajoukkue kisoissa käsitti 16 pelaajaa ja varamiehet. Tuosta joukosta kun vähennetään reilusti yli ja lähempänä neljääkymppiä olevat pelaajat niin tilanne näyttää aika erilaiselta. Joukkueen runkopelaajat ovat jo niin vanhoja, etteivät he pysy enää kansainvälisten otteluiden rytmissä montaakaan vuotta. Mistä maajoukkue hankkii tulevaisuudessa pelaajat?

Suomen Bandy -liiga pystyy nostamaan ajoittain yksilöitä tietylle tasolle, josta he voivat päästä ulkomaille kehittymään. Sarjan tasoa he eivät koskaan tule nostamaan, koska kehittyvät pääosin ulkomailla. Suomalainen seuratyö pystyy tuottamaan pelaajalle alkeellisen perustan, josta ulkomainen seura jalostaa hänestä kansainvälisen tason pelimiehen. Onko täysin mahdotonta kuvitella, että pelaaja, joka pelaa koko uransa Bandy -liigassa, voisi olla kansainvälisen tason pelaaja?

Voidaanko koskaan olettaa tällaisen olevan totta ja miten siihen olisi pyrittävä pääsemään. Kukaan ei ole esittänyt moneen vuoteen (koskaan) minkäänlaisia koko Suomea koskevia kehitysohjelmia.

Miten suomalainen jääpallo voisi nostaa jo muutamien edessä olevien vuosien aikana lajin harrastaja määriä ja kansallisen sarjan tasoa? Mitä pitäisi tehdä?

Massaa

Lisää massaa. Ainoastaan sitä kautta saadaan laajennettua tulevaisuutta varten riittävän laaja harrastajapohja, josta voi löytyä uusia Niskasia ja Mutikaisia. Tällä hetkellä harrastajamäärät ovat selkeästi liian alhaisia, jotta sieltä voi mainittujen veroisia pelaajia nousta. Kuinka monta junioria tarvitaan että joukosta löytyy taidoiltaan uusi Samuli Niskanen? Joku on joskus arvioinut, että yhteen NHL pelaajaan kiekossa tarvitaan 22 000 harrastajaa! Löytyykö suomalaisesta jääpallosta massaa, josta voi kasvaa tulevaisuuden huippuyksilö?

Jääpalloperhe on ollut liian pitkään liian hiljaa. Kunnioitettavia projekteja on kyllä suunnitteilla ja käynnissä, mutta löytyykö sieltä pelastusta? Muutamat lopettaneet pelaajat ovat saaneet perheenlisäystä, mutta kestää vielä kaksikymmentä vuotta ennen kuin HIFK:n riveissä pelaa uudet Laitisen veljekset!

On otettava sieltä missä sitä on?

Miten sitä massaa saataisiin pikaisesti lisää, jotta jo muutaman vuoden päästä nousisi jostain uusia pelaajia ja joka kaupungissa olisi toimintaa A-B nuorissa. Nyt mm. Helsinki, Oulu, Jyväskylä pelaavat puolittaisilla juniori joukkueilla ja osa pelaa aivan eri seuroissa, kun olisi tarkoitus.
Oululainen kaveri pelaa Lappeenrannan joukkueessa - Tä?

Massaa on haettava sieltä missä sitä on! Joka vuosi  useita kymmeniä jääkiekko/jalkapallo junioreita joutuu lopettamaan, koska heidän kehityskaarensa pysäytetään omassa lajissa. Nämä pelaajat eivät ole huonoja, eikä häviäjiä, vaan heidän kehityksensä puhkeaa mahdollisesti myöhemmin loistoon. Se voisi tapahtua jääpallon parissa.

Jääpallon on ehdottomasti pyrittävä olemaan varteenotettava vaihtoehto nuorelle pelaajalle, joka haluaa pelata ja kehittyä vielä urheilijauralla. Ei seurojen tarvitse maksaa miljoonia, joka käsittämättömästi antaa tänä päivänä  merkityksen ainoastaan huippu-urheilulle. Seurojen tehtävä on luoda ympäristö, jossa voi kokea huippu-urheilun vaativuuden, oikeiden elämän arvojen merkityksen sekä antaa hyvien kontaktien ansiosta hyvä lähtökohta tulevaa työuraa varten.

Lajissa ei ole mitään vikaa ja se pystyy nuo yllä mainitsemani seikat kyllä tarjoamaan!
Suurin ongelma on siinä, kun nämä nuoret eivät tiedä että heillä on myös vaihtoehtoja.
Missä on mainonta? Missä on liiton nuoriso-ohjelma 13–18 vuotiaille pelaajille/seuroille, miten jääpallossa kehitytään huippu-urheilijaksi? Jääpalloliiton sivuilla ei ole mitään tietoja juniori jääpallosta!

Miten löysin jääpallon?

Muistan vielä itse, kun siirryin jääpallon pariin, koska jääkiekko ei tuntunut omalta. Mistä se tieto löytyi? Se löytyi lehdestä, jossa seura ilmoitti, että C-juniorit aloittavat uuden kauden harjoitukset silloin ja silloin ja siellä ja siihen aikaan.  Niin yksinkertaista se oli, eikä koskaan ole tarvinnut katua.

”Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vaan sattuu hyvään seuraan”
Juhani Aho

Janne Koponen

Sotaa… rauha ja savunhajua

Muutaman tunnin kiivas sanasota päättyi, mutta savunhaju jäi. Varsin värikkäänä keskusteluna edennyt asia pelaajan kunnosta ja sen kirjallisesta esittämisestä ei ehkä johtanut suuriin lopputuloksiin, mutta toivottavasti avasi joillekin vähän silmiä. Asiaa voidaan pohtia hieman lisää.

Suomalaisen jääpallon tason nousu ja menestyminen kansainvälisillä kentillä on juuri ja ainoastaan kiinni sellaisista pelaajista, jotka ovat omissa joukkueissaan johtavia pelaajia. Heidän esimerkkinsä ja tekemisensä ovat niitä motivoivia tekijöitä, joista nuoremmat pelaajat ottavat esimerkkiä. Ainoastaan sellaisen esimerkin kautta voi tulevaisuudessa kansallinen taso kehittyä.

Mitä jos pelaajalle riittää puolittainen harjoittelu ja kesken kautta rakennettu peruskunto? Tämäkin on täysin hyväksyttävää jos tavoitteet on pelata kansallisesti ja tavoitteet ovat siellä. Entä jos tavoitteet on asetettu kansainvälisiksi, tavoitteena on maajoukkue ja kansallisen sarjan tason nosto? Riittääkö tämä toiminta silloin?

Suomalaisen bandyliigan taso on sen verran heikko, että siellä pärjää tällä hetkellä kokemuksella, mailatekniikalla ja sijoittumisella. Seurojen ykkösjoukkueisiin nousevat pelaajat ovat niin raakileita, ettei heiltä voi vaatia oikein mitään. Miten tällaisiin nuoriin pelaajiin vaikuttaa se, kun joukkueen johtava/johtavat pelaajat vievät suurimmat peliminuutit olemattomalla harjoittelulla? No, hehän ajattelevat, ettei heidänkään tarvitse harjoitella. Tästä yhtälöstä on suomalaisen jääpallon päästävä pikaisesti pois. Seurajoukkueet asettavat itselleen tavoitteet menestyä kansainvälisillä kentillä, maajoukkue aikoo uusia maailmanmestaruuden. Miten nämä tavoitteet voivat onnistua jos suomalainen seuratoiminta ei pysty kasvattamaan kansainvälisiä pelaajia? Puhumattakaan että seurat pystyisivät vaatimaan pelaajilta kansainväliseen menestymiseen vaadittavaa harjoittelua. Näihin tavoitteisiin on pelaajien sitouduttava ja seurojen pyrittävä kehittämän toimintaa, jotta tulevaisuudessakin meiltä lähtee uusia pelaajia ulkomaille (tai muualta voi tulla suomeen). Tämän hetken tilanne useissa seuroissa on niin huonossa jamassa, ettei sieltä voi kuvitella tulevan kansainvälisiä pelaajia. Tulevaisuuden näkymät ovat lohduttomat. Mistä maajoukkue saa tulevaisuudessa pelaajia, kun Niskanen, Holopainen, Laakkonen, Mutikainen ym. lopettavat? Vai onko näiden pelaajien pelattava vielä kymmenen vuotta?

”Toisten esimerkkiä noudattamalla me itsemme tuhoamme; jos vain eroamme ihmisten suuresta joukosta, pelastumme”.
Seneca

Janne Koponen      
 

Kymmenen kysymystä ja kapteenin käskyt

1. Onnittelut kapteenin nauhasta. Miksi luulet että sinut valittiin uudeksi kapteeniksi?
- Kiitos! Syitä on varmasti monia, mutta luulen että positiivinen asenne ja pelien tuomat onnistumiset ovat hyviä esimerkkejä joukkueelle.
2. Tarvitseeko joukkue herätystä?
- Kyllä. Olemme pelanneet alle tasomme viime peleissä ja tämä on hyvä keino saada pelaajat parantamaan otteitaan. Tiedämme jokainen pystyvämme parempaan ja nyt on korkea aika saada taidot esiin.
3. Mitkä ovat ne keinot, joilla haluaisit jokaisen pelaajan nostavan omaa suoritustasoaan?
- Siihen ei mielestäni mitään ihmeitä tarvita. Joukkueen yhtenäisyys ja onnistumiset joukkueena kasvattavat myös yksilön itseluottamusta ja onnistumisia.
4. Mitä kapteeni voi asialle tehdä?
- Kapteenin täytyy yrittää saada pelaajista paras fiilis irti. Kaikki mitä tehdään, pitää tehdä joukkueena. Oma esimerkki ja kannustus hyviin suorituksiin on tärkeää.
5. Oletko ollut tyytyväinen kaikkien pelaajien/joukkueen sitoutumiseen?
- Mielestäni kaikkien mukana olijoiden motivaatio on hyvä. On selvää, että kaikilla on muutakin elämää joka joskus estää treeneihin pääsyn mutta ei se ole mikään ongelma ollut.
6. Voiko sitoutumista parantaa muut, kuin pelaaja itse?
- Kun joukkue on yhtenäinen ja koppiin on hauska tulla niin kynnys jäädä pois kasvaa ja sitä mukaa myös sitoutuminen paranee. Ei valmentaja tai kapteeni voi nähdä jokaisen pään sisään että onko hyvä vai huono fiilis. Siihen tarvitaan myös vierustoverin vastuuta kannustaa ja huomioida.
7. Joukkueenhenki. Onko joukkueessa tappioiden jälkeen huono henki?
- Ollaan ehkä vaivuttu liialliseen itsekritiikkiin ja virheiden etsimiseen yksilötasolla. Joukkueena hävitään ja voitetaan.
8. Mitkä ovat yleisesti ne keinot millä joukkue voi parantaa henkeä ja tekemisen meininkiä?
- Lähtee siitä että kaikki mitä tehdään, pyritään tekemään joukkueen eteen. Asenne mukaan kaikkeen tekemiseen. Ei vain olla mukana koska täytyy vaan koska halutaan.
9. Tammikuussa on runsaasti pelejä mm. Moskovan Dynamo. Mitä odotat joukkueelta näistä peleistä?
- Tammikuussa on tärkeät pelit liigassa jotka näyttävät varmasti suuntaa myös kevään pudotuspeleihin. Näistä peleistä pitää odottaa hyviä tuloksia. Dynamoa vastaan on erittäin mielenkiintoista lähteä pelaamaan. Siinä pelissä nähdään millä tasolla maailman huippujoukkue on sekä miten siihen pystymme vastaamaan. 
10. Loppukauden tavoitteet itsellesi ja HIFK:lle.
- Jokaista yksittäistä peliä pitää lähteä voittamaan! Kun siihen pystymme on lopullinen saavutuskin varmasti kaikkia tyydyttävä